Jumalainen polku

Seurakunnan puutarha. MARIA (14v. rippikoululainen) juoksee pensaiden välissä aukealle nurmikolle.

MARIA:

Mä oon valmis!

Marian perässä juoksee PEKKA ja TUUKKA (16v. rippikoulun isosia). Pekalla on huivi kädessään.

PEKKA:

Oolrait! Käänny ympäri. (pukee huivin Marian kasvoille)

MARIA:

No oho! Onks tää joku seikkailurata?

TUUKKA:

Jotain siihen suuntaan.

PEKKA:

Näätkö sä mitään?

MARIA:

En!

PEKKA:

Hyvä.. (ääntään hiljentäen) Tervetuloa riparin loppuhuipennukseen eli jumalaiseen polkuun

TUUKKA:

Sut on Maria tuomittu kuolemaan kaikista synneistä joita oot elämäs aikana tehnyt.

PEKKA:

Nyt me viedään sut teloitettavaksi. Seuraa meitä.

Tuukka ja Pekka tarttuvat Mariaan ja lähtevät kuljettamaan häntä eteenpäin.

MARIA:

Mitä jos mä törmään johonkin?

TUUKKA:

Shh! Ei puhetta.

Pekka hajaantuu Tuukasta ja Mariasta.

TUUKKA:

Uskotko sä Jumalaan?

MARIA:

Öö.. En mä tiiä.. Tai siis.. Joo, mut mä en kuulu kirkkoon.

TUUKKA:

Mikset?

MARIA:

Äiti ja isäkään ei kuulu niin mua ei kastettu.

TUUKKA:

Tiesitsä että jos sä et kuulu kirkkoon niin sä joudut helvettiin?

MARIA:

Siis mitä?

Pekka hiipii takaisin Tuukan ja Marian luokse. Hänellä on mukanaan kivi ja veitsi.

TUUKKA:

Mieti Maria nyt oikeesti mitä kaikkee pahaa oot tehny maailmalle.. Muille ihmisille.. Itelles..

MARIA:

Tää ei oo nyt kauheen hauskaa..

PEKKA:

Sä ansaitset kuolla.

TUUKKA:

Sä oot vaan saastanen ihmispaska.

PEKKA:

Tällä me katkaistaan sun pää.

MARIA:

Lopettakaa!

Tuukka vetäisee huivin pois Marian silmiltä. Sitten he juoksevat Pekan kanssa pois. Maria seisoo yksin puutarhassa ja hengittää raskaasti. Pian KALLE (43v. pappi) saapuu valkoisessa kaavussa Marian takaa.

KALLE:

Ei mitään hätää Maria. Kaikki on hyvin.

MARIA:

Toi.. Toi oli ihan kauheeta.

KALLE:

Se on nyt ohi. Jumalan rakkaus pelasti sut telotukselta.

MARIA:

Ne sano mulle kauheita asioita.. Tuukka ja Pekka..

KALLE:

Maria, kato tänne. Sä selvisit. Sä katoit kuolemaa silmiin ja voitit sen.

MARIA:

Niin.. Mulla on outo olo..

KALLE:

Haetaan sulle jotain syötävää.. Mut Maria.. Vastaa nyt sydämelläs: uskotko sä Jumalaan?

(tauko.)

MARIA:

Kyl mä uskon.

Kalle hymyilee ja ohjaa sitten Marian pois puutarhasta.

- voimaeläin

###HaPPYnEZZZzzzz

###HaPPYnEZZZzzzz.. Häshtääg aika samenttine meininkii. Mä seison järven rannal ja katon vettä ja on juhannuz ja jengi hengaa jossai mökin huudsseil. Mul o blinksut ja kledjut paikallaa, oon aika helmi muija mut sit mä katon itteeni siit veden pinnasta ja mul alkaa soimaa kellot mun päässä. ”The bells are starting to ring.” Sellane jäätävä kilahdus täyttää mun pään ja yhtäkkii se koko juhannuz muuttuu kultasex seinäx, jossa kaikki logot vaan pyörii ympyrää. Joku japanilaine muija kävelee hitaasti mun luo ku jotai cätwaaalkkii, riisuu sen rinzikat ja sit se ottaa microphonin ja hönkii siihe sellasel Alicia Keyes-stylellä et ”hei Johanna, ota toi sun ruutukukkapaita viddun, anna jengin nähä mite rumalta sä näytät”.

Ouu shiit, mä kelaan eka mut sit alan miettii Jack Danielssii, spritee, chanelii, versacee, louis vuittonii, missoonii, mulberrii, cocista, nestlee, fantaa, mäkkärii, valioo, toys r ussii, starbucksii.. Sitä jengii on vaan nii vidusti täällä. Se kilahdus kuuluu taas ja sit mu on pakko duuunaa se. #mä #otan #esiin #mun #kaks #etusormee #ja #tungen #ne #mun #kurkkuun #ja #lervaan #sen #kaiken #paskan # mitä #oon #imeny #mainoksist #mediast #japanist #chanelilt #newyorkist #ja #silt #jäbält #joka #sano #mulle #et #se #venaa #et #se #pääsee #”lykkii #mua #takaapäi.”

Mut hei nou hätä nou hätä. Ttttää muija on vastt nuori, elämä eessä, lippis päässä, skedelauta selässä, luupit korvissa, etunojassa. Just live your life!! Don’t be so scared, take it easy, life is like a box of chocolate you never know what you’re gonna get. Mä huusin noitt sanoi weeceen pytylle ainaki 5 vuotta. So bring it on bitch!! Jos mä taivutan mun selkää peili eees ni näytän iha bikini fitness$$ finalistilt. Se feissiki on mulle tutttu. Selfie, belfie, duck face, pretty girl, finnish babe. Kaikki osaa tehä juutube videon! Pist vaa vähä valoo feissiin, kiiltoo huulille, ota silmäsuurennukset ku smoukahontas ja lyö ittes läpi!!

Haloo jengi!! Tajuuttexte et te kuulutte X-sukupolveen?? ÄXÄ VOI TEHÄ IHA MITÄ VAA. Äxä voi saada levytyssopimuksen Warner Musicille tai Universalille vaa tekemäl jonku cuulin lauluvideon juutuubii. Siit voi tehä sellasen fakin päheen kuvan instagrammiii ku sä ja sun viissataa läheisintä levytysyhtiönjäbää poseette sen sopparin kaa, näytätte kolmee sormee samaan aikaan ja huudatte villisti et ”FUCK YEAAHHHh”. Kuvatextix ”hyvi pyyhkii, uusii tuulii, levytyslafka alla ;)))”. Sit saatte ainaki 500 likee ja jengi itkee omaa paskuuttaan yksin himassa ku vertaa itteensä teihi. Mut hei so what kylhä sulki o salee paska olo ittestäs!! Life is a bitch!

Mut siiszz mä olin siel järven rannnal.. Katoin niit mun käsii joihin oli tarttunu vähä juhannusfuudii, pringlessii ja sitä kuulusaa spritee. Se näytti sellaselt taikinalt, mitä pysty vetelee sormien välis ja tsiigaa et kui siistii, mä voin syyyä nää ja kirjottaa sit tietsikal ”ctrl+z”, kumoo kaiken.. Tää on nii tän kaiken arvost. Huomen mä nään melgee mun six-päkin ku nostan mun paitaa mun 705 e/kk-yksiön peilin ees. Tai webkamerassa. Sit joku jäbä, joka viettää koko laiffinsa jotai paskoi räp-covereit tehden, näkee mun kuvan ja kelaa et whadddefak toi muijaha näyttää iha Kim Kardashianilt.. Sit se vetää yxin käteen himassa, tulee johonki se vitu kalliisee merkkipaitaan ja piilottaa sen pyykkikorin pohjalle ettei sen muija nää sitä.. Ja sit ku se muija ois siin, oikeena tyyppinä, se jäbä ois iha nolon ku se ei saa itteensä fiilixiin ku se on tottunu vaa toho mediasexiin.

XOXOXOXOXOXOxoxoxoxo... Oonx mä sopivasti anorectinen mut bootilicious niiku beyonce? Oonx mä tarpeex ines niikö ne cuulit hipstörmuijat, joil o liila tukka, kaks pikkunutturaa, mustat huulet ja kuviolegginssit? Mut kuitezki sellane aito ja syvälline, jol o kaikkee fiksuu sanottavaa? Kai mä oon tarpeeks ÄXÄ??

Mut jos mä oon äxä ja muutenki helmi muija nii mix must tuntuu tältä?? Mix mua ahistaa ja masentaa?? Mix maailma on välillä vaa nii tyhjä ja oksettava mesta, jossa kaikki o myytävänä, ihmiset o kiinnostuneit vaa isoist karvanopist eikä uskalla kattoo sinne mitä ei näy somessa? Kohdata oikeestzz itteensä, sanoo mitä aattelee, olla vaik iha hiljaa, olla heikko, haavoittuvaine, herkkä, rehelline.. Mut toisaalt mitä sil o välii ku kuka ny sellast ihailis?!

###HaPPPYnEZZZzzz... Mä lähin sielt ranzult viettää juhannuzt enkä kertonu kellekkää mitä tein. Aika läbbä. Se lerva jäi sinne kelluu ja näytti iha chanelin logolt.

- voimaeläin

Kaupunki

Lapsena minulla oli aina tapana juoksennella pitkin Espoon Nuuksion metsiköitä. Kiipeilin pitkin kallioita, hypin ojien yli ja kävin Sorlammessa uimassa. Tunsin metsän kuin omat taskuni; missä sijaitsi grillauspiste, mistä löytyi hiidenluola, missä vanha polku loppui ja uusi alkoi. Se metsä oli minun salainen kaupunkini. Muut patikoijat ja telttailijat näyttäytyivät minulle vain joutavina turisteina. Heille Nuuksio tarkoitti vain päivän mittaista luontoseikkailua. Minulle taas Nuuksio oli kaikki kaikessa; se oli lähtemätön osa omaa identiteettiäni.

                      Elinympäristöllä on merkittävä vaikutus siihen, miten muodostamme kuvan itsestämme. Lapsuudenkoti luo meille läheisyyden ja turvallisuuden tunteen, naapurusto ja pihapiiri suhteuttavat meidät ympäröivään tilaan sekä ihmisiin ja kaupunki sitoo meidät osaksi isompaa kokonaisuutta: yhteisöä. Koska ihminen on sosiaalinen olento, heijasta hän jatkuvasti itseään muista ihmisistä. Esimerkiksi saadessamme palautetta hyvästä suorituksesta tai vastaavasti nuhteita huonosta käytöksestä, imemme nämä tiedot itseemme ja tulkitsemme niiden kautta minuuttamme. Onko siis niin, että pohjimmiltaan ihminen ei itse luo yhteisöä, kaupunkia, vaan kaupunki luo ihmisiä?

                      Kyllä ja ei. Ihminen on tiedostava yksilö, jolla on oma tahto. Meillä on myös voimakas pyrkimys suojella yksityisyyttämme ja määritellä itse omat rajamme. Jos katsomme Helsingin kaduilla käveleviä ihmisiä, pystymme aistimaan heidät suhteessa ympäröivään tilaan. He liikkuvat eteenäin, katse ympäristössä harhaillen tai maata laahaten. Joku kuuntelee musiikkia, toinen tervehtii vastaantulijoita, kolmas katselee Töölönlahdelle. Vaikka nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, he elävät omassa, sisäisessä maailmassaan. Samaan aikaan he kuitenkin muodostavat yhtenäisen ihmisryhmän: kaupunkilaiset. Voimme siis tulkita heitä kahdella eri tavalla. Joko toisistaan erillisinä tai toisiinsa kietoutuneina.

                      Kun muutin 17-vuotiaana Nuuksiosta Helsingin Merihakaan, en tuntenut itseäni kaupunkilaiseksi. Olin käynyt kouluni kolmannesta luokasta asti Helsingissä, mutta kaupungissa oli jotain todella etäistä. Ihmiset olivat kiireisimpiä ja välttelivät katsekontaktia. Talot eivät enää olleet puisia omakotitaloja vaan harmaina nousevia asuntopylväitä. Kerran ystäväni luona vieraillessani hämmästelin silmät lautasen kokoisina ja suu levällään kerrostalon hissiä. Siis hissiä! Asuintalossa! Ystäväni nauroi minulle ja tokaisi, etten selvästi ole helsinkiläinen. Nauroin hänen mukanaan, vaikka minua raivostutti. Mikä oikeus hänellä oli määritellä minut ulos helsinkiläisidentiteetistä? On minun asiani päättää, millä tavalla itseni näen ja mihin ihmisryhmään kuulun.

                      Identiteetti onkin äärimmäisen henkilökohtainen ja herkkä asia ihmiselle. Näemme uutisissa jatkuvasti tilanteita, joissa identiteetit ja kaupungit ottavat toisistaan mittaa. Esimerkiksi Jerusalemin kahtiajako on osin maantieteellinen, itä- ja länsiosien välinen, mutta ennen kaikkea yhteisöllinen ja sitä kautta tunneperäinen. Kaksi aluetta ovat sijainniltaan aivan toistensa vieressä, mutta kansa ja heidän identiteettinsä täysin toisia. Vastaavanlaisia vastakkainasetteluja kaupunkien välillä on nähty myös lukemattomissa muissa sodissa ja konflikteissa. Pahimmillaan kaupungit ja niihin sisältyvät identiteettikysymykset aiheuttavat ennakkoluuloisuutta ja väkivaltaisuutta.

                      Jopa minun salaisen kaupunkini identiteetti sai kolauksen. Espoon kaupunki päätti pari vuotta sitten rakennuttaa Nuuksioon Haltia-nimisen luontokeskuksen. Se ei ole toki mitään verrattuna maailmalla tapahtuviin verisiin yhteenottoihin, mutta minua se kosketti syvästi. Metsät, jotka olivat aikaisemmin puhtaat ja salaperäiset, täyttyivät kasvottomista ihmismassoista. Pitkäjärven rantaan rakennettiin valtava, heurekamainen tutkimuskeskus, jonka kyljessä luki isolla ”RESTAURANG”. Parkkipaikat täyttivät rinteet, joissa kasvoi ennen valkovuokkoja ja vaatimattomalle Nuuksiontielle tallattiin hohtavan uusi jalkakäytävä.

                      Katsellessani kaupunkini luhistumista, tunsin, kuinka lapsuuteni kaatui sen mukana. Kaikki metsäiset piilopaikkani sahattiin puiden mukana kahtia, ja vesi, jossa leikin Nuuksion merenneitoa, imettiin kuiviin ja pullotettiin juomavedeksi. Olin kuin Rooman keisari, joka katsoi kaupunkinsa palavan ja murenevan tuhkana maahan. Minne minun kaupunkini katosi? Onko se vielä jossain? Missä?

                      Jonkin ajan päästä ymmärsin, mikä seuraa kaupunkien luhistumisesta ja identiteetin rikkoutumisesta: muutos. Se liittää identiteettimme aikaan ja pitää sen kehityksessä. Enää Nuuksion metsät eivät aiheuttaneet minussa suurta menettämisen tunnetta vaan lähinnä haikeutta. Haikeutta siitä, että asiat, jotka joskus tuntuivat koko maailmalta, voivat muuttua ja jäädä ajanmittaa osaksi historiaa. Samaan aikaan sain kuitenkin elämääni uusia ympäristöjä. Monen Helsingissä asutun vuoden jälkeen muutin Tukholmaan.

                      Siellä asuessani kiipesin kerran Södermalmin kallioille ja katelin eteeni aukeavaa kaupunkimaisemaa. Kaupunki oli suuri ja vieras, mutta sillä hetkellä se tuntui minun omaltani. Vaikka koin itseni suomalaiseksi, pystyin samaistumaan Tukholman asukkaisiin, niihin samanlaisiin kävelijöihin, joihin törmään aina Helsingin kaduilla. Tunsin voimakkaasti samanaikaista yksilöllisyyttä että yhteisöllisyyttä. Minä seisoin niillä jaloilla, sillä kalliolla vieraassa maassa ja silti ymmärsin sen kuuulttuuria ja kansaa. Se oli avoimuutta.

                      Juuri avoimuus, samanaikainen kunnioitus omaa ja muiden identiteettiä kohtaan, on maailmassa avainasemassa. Sota ei tule koskaan loppumaan, metsää tullaan kaatamaan, eikä identiteettien ja kaupunkien ristiriita tule päättymään. Mutta olemalla avoimia muiden identiteeteille, vieraille kaupungeille ja jatkuvalle muutokselle, voimme ymmärtää toisiamme paremmin ja löytää rauhan itsellemme.

                      Ja mitä tulee minun salaiseen kaupunkiini; tulen aina pomppimaan niillä samoilla Nuuksion mättäillä. Mielensopukoissani, jonne yksikään telttailija ei löydä.

- voimaeläin

Äiti

Äiti. 59-vuotias tummapiirteinen nainen Jyväskylästä. Päätoimittaja, kirjoittaa Design & Home –nimiseen aikakausilehteen. Erittäin tyylikäs; tietää, miten yhdistetään Marimekko-tunika graafisiin helmiin ja nilkkurikenkiin. Supliikki; osaa nostaa kuohuviinilasin perhejuhlien yhteydessä, katsoa kaikkia kohteliaasti silmiin, kertoa hauskan, mieltälämmittävän tarinan ja saada vieraat tuntemaan olonsa kotoisaksi. Äiti on myös kätevä; häneltä hoituu niin maustekakun leipominen kuin kenkien vahaaminen ja kiilottaminen.

Näin äiti voisi esitellä itsensä lehden pääkirjoituksessa, jonka vieressä komeilee hänen kuvansa. Siinä äiti poseraa kolmikymppiseksi meikattuna, rohkeisiin väreihin stailattuna, käsi leualla leväten ja vaaleat silmät tuikkien. Minulla on usein tapana käydä lehtihyllyllä, hakea designlehti käsiini ja katsoa sitä pääkirjoituksen kuvaa. Sillä naisella on äidin silmät, hampaat, huulet, iho, luusto. Mutta se ei ole minun äitini.

Minun äitini on se hetki, kun juhlien jälkeen vieraat ovat lähteneet, pöytä on korjattu ja talo hiljentynyt. Äiti istuu ruokapöytämme ääressä, nojailee kyynärpäihin ja katselee mietteissään pihalle. Kun yritän kysyä häneltä, viihtyikö hän vieraiden seurassa, äiti havahtuu ja silloin näen hänen oikean ilmeensä. Vahvasankaisten silmälasien takaa välähtää ensimmäistä kertaa suru. Äidin silmät eivät ole enää siniset vaan harmaat ja hänen suupielensä eivät paljasta suoraa hammasrivistöä vaan kääntyvät alaspäin. ”Kaikki meni mainiosti. Vieraat viihtyivät hyvin ja ruokakin riitti”, äiti toteaa ja siirtää katseensa jälleen ikkunaan.

Silloin minä yritän muistella, miltä äiti näytti lapsena. Pikku-Kaija, joka oli näyttänyt pieneltä eukkoselta. Äiti oli ollut aikamoinen räävä suu, jykeväluinen ja tomera. Hän oli ottanut selvää jokaisesta kivestä ja kannosta, joka Oulusta löytyi. Äiti oli sisaruksiaan kaksikymmentä vuotta nuorempi, rakastettu iltatähti, joka oli syntynyt keskelle suurta menetystä. Ella, äidin isosisko ja minun tätini, oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin tuberkuloosiin. Hänen valokuvaansa säilytettiin äidin lapsuudenhuoneessa. Pyhä ja kaunis Ella, johon äiti ei tulisi koskaan yltämään. Hän nukahti joka ilta sitä kuvaa katsellen.

Design & Home-lehden pääkirjoituskuvaa katsellessani mietin, onko äidin ilme se sama, joka Liisalla oli siinä valokuvassa. Onko se hänen, pikku-Kaijan, yritys täyttää se aukko kodissaan, jonka hänen siskonsa kuolema jätti?

Voi äiti. Voisitpa sinä jonain päivänä lopettaa poseeraamisen, pääkirjoitusten kirjoittamisen, kuohuviinien nostamisen, maustekakkujen leipomisen ja ainaisen pärjäämisen. Katsoisitpa sinä minua juuri sinun oikealla ilmeelläsi, mitään peittelemättä, vähättelemättä, salaamatta.

Sillä sinun muotokuvasi ei löydy lähtien välistä tai roiku lapsuudenhuoneesi seinällä. Se on tallennettuna minun kasvoilleni, jotka näyttävät niin kovin sinulta.

- voimaeläin

Jääkausitanssi

Minä seison keskellä jäistä maisemaa. Jalkojeni alla jääkerros jatkuu kilometreinä alaspäin. Ilma on höyryinen, harmaan kostea, aivan kuin savua, joka kantautuisi kaukaa mannerlaattojen päästä. Lumi on peittänyt värit; ne ovat karanneet paksun pilvikerroksen taakse ja jättäneet jäljelle vain punertavan häivähdyksen. Annan valkoisuuden täyttää kaikki aistini. Hetken aikaa oloni on kirkas ja selkeä.

Tällä jäätiköllä ei ole ihminen koskaan kävellyt. Ne lyhistyivät roudan alle jo kauan sitten. Heidän kätensä tärisivät kohmeudesta kun he viimeisillä voimillaan yrittivät sytyttää tulitikkuja. Viima oli aivan liian kova tulelle. Seuraavaksi he kokeilivat kääriytyä toisiinsa. Lapset keskelle, vanhat heidän ympärilleen ja muut reunoille. Monet alkoivat riisumaan takkejaan ja tarjoamaan niitä heikoimmille, mutta pakkanen tunki niin syvälle, ettei käsien liikuttaminen onnistunut. Vähitellen ihmisjoukko vajosi polvilleen, siitä nilkoilleen, pian selilleen ja lopulta heitä kerrosti monta senttiä routaa. Jäätikköä katsellessani voin edelleen erottaa kylmyyden kangistamat sormet sen alta. Ne osoittavat siihen suuntan, missä joku lapsi anoi edelleen takkia.

Jatkan matkaani jäätiköllä. Paljaat varpaani rouhivat jääsohjoa, jonka reiät tuijottavat minua kuin tuhannet silmät. Ihmettelen, miksi juuri minun ihoni kestää tämän ilmaston, jään, viiman ja katastrofin. Ehkä minä vain olen tottunut siihen. Ehkä minunkin tekisi mieli kaatua maahan, valua vaaleana liejuna pitkin vesiuroja, osua muinaiseen vasaraan, joka puolestaan heilauttaisi jäätikkökuutin kalloa, joka vierisi rinnettä alas, tipahtaisi kaarnapalalle, jonka päältä singahtaisi hiiliseos ja leviäisi taivaalle hienona pölynä. Silloin se värjäisi minut, vaalean lieju, pikimustaksi. Olisin kuin kylmää öljyä, maisemasta irtonaista. Juuri siksi minä kestän tätä kylmyyttä paremmin kuin muut; minun värini on musta, enkä ikinä sekoittuisi valkoisen kanssa. Minun koostumukseni on nestettä, pidättelemätöntä ja liukasta, eikä se ikinä asettuisi tiettyyn muotoon tai asentoon.

Jokin sihahtaa selkäni takana. Ehdin nähdä vain keltaiset kipinät ja punertavaksi taittuvan savun, kun tajuan, mistä on kyse. Hahaa, jäätikkötaipaleeni on saanut uuden käänteen! Käännyn terävästi ympäri kuin veitsistä tehty nukke, tuijotan taivasta ja nauran silmilläni. Jäävuorien yläpuolella minua kohti lähestyy liekehtivä, hehkuva tulipallo. ”Se on meteoriitti!” minä kiljun ja lähden juoksemaan sitä vastaan. ”Osu tänne! Osu! Osu!”

Meteoriitti sähisee lävistäessään sakean pilvipeitteen ja tiputtaa sen sekaan tuhkaa. Vesi, tuli ja ilma käyvät hikistä taisteluaan, kun meteoriitti puskee itsensä läpi esteiden, ilmakehän loputtoman dominojonon. Minä tanssin jääkausitanssiani ja yritän olla ajattelematta kuolemaa. Mitä sitten, jos palava kivi osuu tänään tälle jäätikölle juuri minun päälleni? Hyvästi turha jäätiköiden taivalaminen! Hyvästi yksinäisyys! Hyvästi pärjääminen! Jäänmurskaajan alle tässä vaan jäädään!

Sanani nousevat taivaisiin kuin rengas tikapuita pitkin. Ne hyppivät pilveltä toiselle, tipahtavat kipinöinä tuulen vireeseen ja kantautuvat sen mukana meteoriitin liekkikorviin. Meteoriitti pysäyttää matkansa siihen paikkaan. Se jää leijumaan aivaan kannelle ja hetken aikaa se näyttää täytetyltä jätesäkiltä. Minä parahdan ja sinkoan taivaalle huudon: ”Hei! Mitäs tää nyt on?” Meteoriiti tutkii minua tulinen silmä kiiluen. Siitä valuvat, kiehuvat vesipisarat tipahtelevat viereeni, sihahtavat ja sulattavat reiän jäähän. ”Minä en liiskaa, jos ei ole aivan pakko. Jos haluat palaa elävältä, suosittelen tekemään sen itse”, meteoriitti mörisee ja kääntyy vaivalloisesti ympäri. Sitten se jatkaa matkaansa takaperin sinne, mistä oli tullutkin.

Olen lopettanut jääkausitanssini. Siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä pois tästä jäisestä maisemasta. Ja vielä itse sen pilasin! Käännän katseeni jäähän porautuneisiin reikiin. Ne ovat täyttyneet vedestä. Kurkistan vielä syvmmälle ja näen, kuinka vesikerroksen alla jokin liekehtii: maan polttava keskipiste. Sen syke nousee pieninä kuplina veden pintaan. ”Tuli veden sisällä”, minä hymisen itsekseni. ”Aivan kuin peiliin katsoisi!”

- voimaeläin

Keväinen tervehdys

- voimaeläin

Kolme kohtausta

Miksi minä en ole poika? Se on ensimmäinen ajatukseni uudenvuoden aattona kun perheeni on mennyt viettämään iltaa tuttaviemme luokse. Meitä on kuusi lasta; minä, kaksi veljeäni sekä kolme muiden perheiden poikaa. Olen porukan ainoa tyttö. Ruskeasilmäinen, otsatukkainen, harvahampainen. Olemme vasta kouluikäisiä, joten tyttöyteni kuitataan ihastuksien ja ihmettelyn sijaan kevyellä olan kohauksella: ”Ai. Johanna. Se on Mikon ja Vesan sisko.” Sisko. Ikuinen ulkopuolinen, vaikka olen viettänyt perhetuttaviemme kanssa tismalleen saman verran aikaa kuin veljenikin. Ainoa asia, joka lopulta erottaa minut pojista, on se, että minä olen näkymätön.

Aurinko osuu espoolaisen päiväkodin pihalla törröttävän vaahteran oksien välistä suoraan silmiini. Vedän käsivarteni siristävien kasvojeni suojaksi kun kuulen samalla heleän huudon takaani: Jonsu! Jonsu! Se on paras ystäväni Heidi - päiväkodin suosikkityttö numero yksi. Hän saapuu luokseni rimapulajalkoineen ja haluaa leikkiä. On Heidin syntymäpäivä, joten hän saa valita leikin. Siinä seikkailevat valtavaan, kukilla vuorattuun tylliunelmaan pukeutunut prinsessa ja häntä suojeleva palvelija, joka oli puoliksi tyttö sekä poika.

Yhdenillanjuttu. Randompano.  Juhannusheila. Makaamme hänen vanhempiensa vuoteessa illan vetimet päällämme. Olen hetkeä aikaisemmin pyytänyt häntä, ettemme harrastaisi seksiä, mutta tässä sitä taas ollaan. Valmiina viemään homma loppuun, riisumaan kömpelösti vaatteemme, kähmimään toisiamme kylmillä käsillämme ja katsomaan toisiamme utuisesti silmiin. Hän ujuttaa kätensä reidelleni ja siitä pidemmälle. En tunne varsinaista inhoa, mutta en suurta nautintoakaan. Kuka makaa puoliksi minun päälläni? Kuka koskettelee kehoani kuin omaansa?

Mikko ja Vesa ovat tuoneet kotoamme valtavan pelilaudan, johon he ovat itse rakentaneet styroksista ja irtonurmesta kokonaisen kaupungin. Pojat kaivavat esiin miniatyyrinsä, täyttävät kokislasinsa ja uppoutuvat peliin. Minä yritän innostua, kysyä tarkentavia kysymyksiä. Tarjoan pringlessejä ja nauran heidän vitseilleen, joita en ymmärrä. Nostan katseeni perhetuttavaamme Olaviin, jolla on samanlaiset ruskeat silmät kuin minullakin. Olin kerran uskaltautunut kysymään, tykkäisikö hän minusta ehkä muutenkin kuin vaan kaverina. Olavi oli pudistanut päätään: ”Emmä osaa aatella sua sillai tyttötyttönä.” Uuden vuoden raketit räjähtävät. Pojat eivät keskeytä peliään.

Heidi ja minä kävelemme pitkin päiväkotimme pihaa jalkojamme katsellen ja vuorosanojamme höpötellen. Heidi kertoo minulle prinssistä, joka on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Myötäilen hänen kertomuksiaan, vaikka koenkin pettymyksen piston siitä, että Heidi on jopa mielikuvitusmaailmassa aina kiinnostuneempi muiden seurasta kuin minun. Silloin Heidi pysähtyy äkisti ja katsoi minuun. ”Mä haluan nähä sun housujesi sisään.” Hän haluaa varmistua, että hänen palvelijallaan todella on kaksi sukupuolta. Itseni esitteleminen päiväkodin pihalla tuntuu epämiellyttävältä, mutta annan Heidille periksi – onhan sentään hänen syntymäpäivänsä. Venytän housujeni ja alusvaatteideni nauhan irti lanteiltani, ja me kumarrumme katsomaan. Housuista paljastuu pieni, karvaton, tyttölapsen jalkojenväli. Sen nähtyään Heidi tuumaa ykskantaan; ”Selvä pimppi sekä pippeli.”

                      Muutamaa tuntia myöhemmin makaamme miehen kanssa edelleen sängyllä, väsähtäneinä ja toisiimme kietoutuneina. En osannut arvata, että se oli mies, joka ei lopulta pystynyt. Silti hän pitää minusta lujaa kiinni. Miksi, mietin hiljaa ja silitän hänen kättään; se on lämpimämpi kuin hetki sitten. Sängyn vieressä on vanha, puinen kaappi, jonka keskellä riippuu peili. Näen kylkimakuultani siinä vartaloni profiilin; lantion hypyn, vyötärön laakson ja herkän olkapään. Se on naisen vartalo. Ja ensimmäistä kertaa kaunis sellainen.

- voimaeläin

Merellä

Meren kohinaa ja lokkien laulua. Tytär hyppää purjeveneeseen. Sen kannella istuu isä, joka katselee merelle.

Tytär:

Isä ohjaa venettä. Tuolla se tutkii karttaa suurennuslasilla. Sille tää purjehdusreissu on pyhä asia. Isä se aina haluaa järjestää jotain yhteistä ohjelmaa koko perheelle.  Nyt lähdetään paatilla kalastamaan, nyt valokuvataan paras uimahyppy ja nyt kaikki kannelle, satama lähestyy! Isälle on tärkeetä, että lauma pysyy  kasassa. Jopa silloinkin kun me kaikki muut vastustetaan purjehtimista.

Mä kyllä tykkään olla täällä. Sen takia, että tää merkitsee isälle niin paljon. Isä ei normaalisti tartte seuraa sen ympärille. Kyllä isä pitää ihmisistä, mutta se haluaa mieluummin olla itsekseen. Isä on pohjimmiltaan yksinäinen ihminen. Iltaisin se aina istuskelee kannella, polttaa sikaria ja katselee auringonlaskua. Isä ei ikinä kerro mitä se oikeesti ajattelee.

Ehkä siks mä oon täällä veneellä. Että mä näkisin ees sen hetken kun isä katsoo merelle ja tajuaa jotain tärkeetä elämästä. Isä on hetken aikaa innostunut, puhelias ja hoilaa kovaan ääneen: ”Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa”. Sitten se saapuu kädet levällään mun luo, rutistaa ja kertoo, kuinka tärkee mä oon sille.

Tytär katsoo isää.

Tytär:

Sä oot se ihminen, joka opetti mua rakastamaan tätä maailmaa. Vaikka mä törmään jatkuvasti sen kauheuteen ja epävarmuuteen niin mulla on aina se joku lämpö, johon mä voin turvautua. Sun rauhallinen ääni, joka sanoo, että kaikki järjestyy. Se tunne kun sai aina tulla saunan jälkeen pyyhkeeseen käärittynä sun syliin, joka oli myöskin märkä ja haisi olueelle. Laitettiin pari nakkimakkaraa tikun päähän ja grillattiin niitä yhdessä. Sä tiesit aina, koska ne oli valmiita.

Lapsena tuntu niin hyvältä ja turvalliselta, mutta kerroitko sä mulle koko totuuden? Yrititkö sä suojella mua maailman pimeltä puolelta?  Yhtenä iltana mä havahduin siihen, että sä tuut joskus kuolemaan. Sä vastasit siihen: ”Isä tulee aina kulkemaan sun mukana.” Niin mä sain nukahtaa rauhallisin mielin siitä, että mikään ei ikinä ole lopullista. Mutta jotkut asiat on lopullisia. Ihmiset kärsii, sairastuu ja kuolee. Meillä kotona ei koskaan itketty, koska niitä pahoja asioita ei ollut olemassa. Piti aina olla reipas ja luottaa siihen, että maailma on hyvä paikka.

Entä jos kaikki mitä mulle on opetettu elämästä perustuu valheelle? Että mä olen sinisilmäinen ja se ”oikea maailma” odottaa tuolla jossain ja jonain päivänä murskaa mut? Mitä jos sä et pohjimmiltaan usko hyvään itekkään?

Isä: 

Kulta..

Tytär:

Älä isä yritä selittää. Me oltiin kerran menty perheen kanssa jouluksi Jyväskylään. Siellä me käytiin hautausmaalla, jossa on meiän sukuhauta. Sä olit ollu tosi tarmokas ja ilonen koko joulun. Mutta sitten ku me päästiin sen haudan luo, sä hiljennyit. Siinä haudassa lepäs sun oma isäs. Sä näytit niin pieneltä ja avuttomalta että mä en tunnistanut sua. Sun hengitys höyrysi ja sä puhuit hiljaa sille haudalle: ”Hyvää joulua.” Mä olisin halunnut ottaa sua kädestä ja sanoa sulle, että ei hätää. Mutta se oli sun omaa surua. Sillon mä mietin, kuinka vähän mä sua lopulta tunnen.

Isä: 

Sä kasvat aikuiseksi.

Tytär:

Niin. (tauko) Mua pelottaa. Mä niin tykkään istua tällä kannella. Sä ohjaat tätä venettä oikeeseen suuntaan. Mitä sitten tapahtuu kun mä ite joudun astumaan ruoriin. Eksynkö mä? Ajanko mä karille? Hukunko mä?

Isä: 

Kyllä sä pärjäät.

Tytär: 

Mähän sain kerran ohjata tätä purjevenettä yksin. Oli tähtitaivas ja mä kuuntelin musiikkia. Sä olit mennyt nukkumaan ja mä kääntelin sitä rattia pilkkopimeässä. Sillon tuntu turvalliselta. Sä et ollut siinä vieressä, mutta mä tiesin, että sä nukut rauhallisesti kajuutassa. Se riittää mulle. 

- voimaeläin

Lapsuusmuisto

Pitkäjärven ranta. MARJA, perheen äiti istuu lapsiensa JULLEN ja SEBASTIANIN kanssa ison viltin päällä. He syövät eväitään. Vähän matkan päässä heistä on lastenvaunu, jossa makaa VAUVA.

MARJA:
Eikös Jullelle tullut juustosämpylä? Kas noin!

JULLE:
Jee!

SEBASTIAN:
Onks kinkkua?

MARJA:
Sebastianille kinkkua. Mitä sanotaan?

JULLE & SEBASTIAN
Kiiitoos!

MARJA:
Hienoa, pojat! Äiti on ylpeä.

JULLE:
Missä vauva on?

MARJA:
Tuolla rattaissa.

SEBASTIAN:
Mitä se tekee?

MARJA:
Nukkuu.

JULLE:
Hengittääkö se?

MARJA:
Mitä sä tollasia kysyt? Totta kai se hengittää!

JULLE:
Ei siltä näytä.

MARJA:
Haluaako joku mehua?

Julle nousee ylös ja menee kurkistamaan lastenkärryihin. Sitten hän palaa takaisin viltille.

SEBASTIAN:
No?

JULLE:
Elossa on.

Marja, Julle ja Sebastian jatkavat syömistä. Lastenvaunut alkavat heilumaan ja pian vauva nostaa sieltä päänsä esiin.

SEBASTIAN:
Äiti, äiti! Vauva heräsi.

ÄITI:
Anna sen olla rauhassa.

VAUVA:
Missä kaikki on?

Marja, Julle ja Sebastian eivät vastaa. Vauva kiipeää ulos rattaista ja tömähtää hiekalle.

VAUVA:
Saanks mäkin sämpylän?

MARJA:
Niitä oli vaan kolme.

VAUVA:
Voi räkä.

JULLE:
Sä saat mun jos haluut.

MARJA:
Vauva syö sitten kun päästään kotiin.

VAUVA:
Saaks mennä uimaan?

MARJA:
Saa.

SEBASTIAN:
Miksei me saada?

MARJA:
Vauva on teitä vanhempi.

JULLE:
Ei ees oo?!

Vauva kirmaa veden rantaan. Hän hyppää veteen ja ui hurjaa vauhtia krooliuintia.

VAUVA:
Kato äiti! Mä en koske pohjaa!

MARJA:
Julle ja Sebu. Pistäkää vaatteet päälle.

VAUVA:
Äitii!

MARJA:
Lähetään kotiin.

VAUVA:
Äiti!!

SEBASTIAN:
Entä vauva?

MARJA:
Vauva tulee bussilla.

Marja, Julle ja Sebastian alkavat pakkaamaan tavaroitaan. Julle ja Sebastian vilkuilevat veteen, mutta Marja tarttuu heitä kädestä ja vetää heidät mukaansa. Vauva nousee vedestä ja juoksee heidän peräänsä.

VAUVA:
En mä osaa yksin kotiin!

MARJA:
Kyllä sä osaat.

VAUVA:
Mutta mähän oon vasta vauva!

Julle tarttuu Marjan helmasta kiinni.

JULLE:
Ei jätetä vauvaa tänne!

SEBASTIAN:
Sille tulee kylmä!

Marja katsoo Jullea ja Sebastiania.

MARJA:
Tuleeko teille parempi mieli jos vauva tulee mukaan?

JULLE & SEBASTIAN:
Tulee!

Marja miettii hetken.

MARJA:
Vauva.

VAUVA:
Niin?

MARJA:
Hae rattaat.

Marja, Julle ja Sebastian lähtevät kävelemään kohti tien päässä olevaa autoa. Vauva katsoo hetken heitä. Sitten hän kävelee lastenrattaille ja lähtee työntämään niitä perheensä perässä.

- voimaeläin

Isäkarhuni

Oli jouluaatto. Me olimme saapuneet koko perheen voimin Ouluun isän äitini luokse. Minä rakastin suuria joulujuhlia. Iso ruokapöytä, jonka ääreen suku kerääntyi, söi piimäjuustoa ja joi glögiä. Isä sisarustensa vanhimpana halusi aina järjestää jotain yhteistä ohjelmaa. Nyt lauletaan Enkeli taivaan moniäänisesti, nyt keräännytään kaikki valokuvaan ja nyt se joulupukki saapuu! Katselin aina ihailevasti isää ja hänen hyväntahtoista tarmoa pitää koko lauma kasassa. Silloin minunkin oli turvallista olla.

Jouluaattoon kuului myös retki hautausmaalle, jossa sijaitsi myös sukuhautamme. Tassuttelimme koko porukka haudan ympärille, joka nousi harmaana valkoisen lumen seasta. Isä oli yhtäkkiä hiljentynyt ja katseli mietteissään hautaa. Siinä lepäsi hänen oma isänsä. Isän hengitys höyrysti kun hän puhui hiljaa haudalle: ”Hyvää joulua.” Siinä äänessä ei ollut mitään selittävää, lohduttavaa, kannustavaa, suojelevaa. Edessäni ei seisonutkaan enää minun isäkarhuni vaan joku minulle uusi henkilö; pieni, avuton ja haavoittuvainen. Tunsin, kuinka hätä minussa kasvoi. Oli olemassa jotain surua, joka oli isän omaa. Se oli siinä isoisän haudassa, jota hän katsoi samalla katseella kuin minä häntä. Lumi satoi maahan ja minä mietin, kuinka vähän isääni lopulta tunsin.

- voimaeläin

Valo, varjo, sähkö

Saan tekstiviestin 20.34. Ehdin lukea siitä vain sanat ”sähköisku” ja ”Haartmanni” kun olen jo teatterin ulkopuolella puristamassa tärisevin käsin puhelinta. Tuut tuut. Sinä et vastaa.

Kysyn sinulta lapsuudestasi. Hymähdys käy huulillasi ja siirrät katseesi kattoon. Päässäsi surisee, muttet päästä sitä kuultavakseni. ”Mitä tällasia pelejä.. Mä haluan pestä hampaat ja syödä aamupalaa!” murahdat, mutta et tee liikettäkään. Ihan kuin haluaisit oikeasti jäädä siihen paikoillesi makaamaan. Otan sen hyväksyvänä vastauksena.

Kerro minulle oikein pienestä pojasta, pyydän. Olet hiljaa, aivan kuin rukoukseen keskittynyt. Haet oikeita sanoja, rintalastasi väpättää peiton alla ja ilma kulkee nenässäsi. Et haluakkaan vastata. Mitä tällasia pelejä.. Seuraava kysymys.

Kukaan ei saa sähköiskuja. Sellaista tapahtuu ainoastaan Simssissä. Siinä simien keho alkaa välkkymään sinisenä, niiden tukka nousee pystyyn ja kasvot täyttyvät noesta. Ajattelen sinua ruuvimeisseli kädessä sörkkimässä pistorasiaa, sitä valon hetkeä kun salama lävistää kehosi ja jäät sätkimään paikallesi vaahto suustasi valuen.

Oikein pieni poika. Ketä sinä ajattelet? Mitä jätät kertomatta? Nojaan kyynärpäälläni tyynyyn ja tuijotan kasvojesi ohi huoneen vastapäässä seisovaa jalkalamppua. Se kipinöi samalla tavalla kuin sinä uppoutuessasi ajatuksiisi. Sama valo, sama varjo, sama sähkö. ”Siitä pojasta on vaikea puhua, koska se poika on tässä”, kuulen lampun kuiskaavan.

Saan puhelun 21.05. Kaikki on hyvin. Olit tehnyt remonttia, jolloin märkä kätesi oli koskenut märkää seinää, joka taas oli koskenut märkää pistorasiaa. Sähkövirta oli kulkenut lävitsesi aina vasemman etusormen kärjestä oikeaan kantapäähän. Kuulen, kuinka äänesi on reippaampi kuin se oikeasti on; ohut ja kirkas kuin lapsella.

Puhelimen toisessa päässä puhuu yksin Haartmannin päivystyksessä istuva, pahasti säikähtänyt poika, joka väittää kivenkovaa, että ei sattunut. Oikein pieni sellainen.

 - voimaeläin

Too much information

Tietoa ei ole olemassa. On vain ihmisen luomia päätelmiä, ajatuksia ja tulkintoja erilaisista havainnoista, joita teemme maailmasta. Tämä saattaa kuulostaa radikaalilta, sillä maailmankuvamme on muodostunut ajatukseen, jossa on olemassa vain yksi todellisuus. Se, jota me ihmiset tarkastelemme oman näkökulmamme kautta. Ajatellaan vaikka aurinkolaseja: jokaisella meistä on päässään eriväriset aurinkolasit, joiden takaa maailma näyttää jokaiselle erilaiselta. Riisuessamme nämä lasit, oman henkilökohtaisuutemme, niiden takaa paljastuu OIKEA maailma. Objektiivinen totuus.

                      Tämä ajatus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että me ylipäätään käsitämme subjektiivisuuden, oman kokemuspohjamme. Jos tiedämme, että ihmismieli peilaa maailmaa jatkuvasti persoonansa kautta, miten voimme väittää, että on olemassa objektiivinen totuus? Eikö sekin vain ole meidän omaa tulkintaamme? Todellisuus on lopulta vain ihmisten välinen sopimus jostain yhteisestä kokemusmaailmasta.

                      Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö maailmassa voisi olla myös lainalaisuuksia, olemassa olevia asioita. Huoneen seinä on seinä. Se on kova, eikä sen läpi voi kävellä. Se ei riipu ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta; seinä ja sen ominaisuudet ovat toiselle ihmiset samat. Todellisuus, sellaisena kuin me sen käsitämme, muodostuu siis pohjimmiltaan aistihavainnoista. Minä tunnen seinän kättäni vasten, joten se on minulle olemassa. Tieto seinästä ei tee siitä minulle totta vaan siitä tehty aistimus.

                      Tietoyhteiskunnassa ihmisen elämää tarkastellaan rationaalisesta, loogisesta ja tieteellisestä näkökulmasta. Siitä tehdään tutkimuskohde, objekti, jota ihminen voi tarkastella, selitellä ja mitata. Tutkimuksesta on paljon hyötyä; ihminen on kehittänyt sen avulla esimerkiksi luonnontieteet ja sitä kautta lääketieteen.

Blaablaablaa. Jollain tavalla minun pitäisi tämäkin teksti päättää, mutta en kyllä jaksa. Todellisuus on mitä on, eikä minulla ole siihen tällä hetkellä puuttumista. Vaikka olisihan se mukavaa muuttaa tämä väsymykseni joksikin toiseksi tunteeksi, mutta kun ei. Se on tämänhetkinen aistimukseni, eikä se kyllä poistu, vaikka kuinka yrittäisin tarkastella asiaa mistä näkökulmasta tahansa, käännellä ja väännellä, tutkia ja tuumailla.                     

Tämä on luonnontieteissä ehdoton miinuspuoli. Se osaa olla välillä niin helvetin tylsää. Minkä ihmeen takia minä joudun jännittämään jokaisen aivosoluni äärimmäiseen asentoon, että saan koottua niissä jotain sanottavaa, mikä kuulostaa edes jokseenkin järkevältä? Kaikki tämä vaiva, vaikka lopputuloksena on se, että kukaan meistä ei tiedä, pitääkö pohdittava asia paikkaansa, puhumattakaan siitä tehdyistä loputtomista spekulaatioista.

Totta on kyllä se, minkä totesin jo aluksi: tietoa ei ole olemassa. Mutta mitä me teemme tälläkään tiedolla? Mielummin elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani, omine pienine ongelmien, ennemmin kuin ajattelen asioita sen ulkopuolella. Miksi? No siksi, kaikki muu on niin pelottavaa. Loputtomat kysymykset, joihin kenellekään ei ole vastausta. Yksi, valtava avaruus, niin iso, ettei ihminen voi sitä edes ymmärtää. Miksi kukaan haluaisi ajatella sitä? Se johtaa vain ahdistukseen ja merkityksettömyyden tunteeseen. ”No mutta eikös se juuri ole ihanaa, että ihminen on pienen pieni ja maailma on niin suuren suuri, mutta silti me olemme jokainen ainutlaatuisia yksilöitä!” joku saattaisi sanoa ja lisätä vielä perään: ”Elämä on ihanaa ja ihmeellistä!”

Noniin. En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta joskus tilanne vaatii sitä. Lukemani teksti, josta tämäkin sepustus sai alkunsa, kertoi siis kokemuksesta, objektiivisuudesta, tiedosta, jne. Se oli kyllä tuhti paketti, enkä ollut varma, ymmärsinkö sen niin perusteellisesti kuin olisin halunnut. Jotain siitä jäi kuitenkin käteen.

Pitää olla avoimempi ihmisten kokemuksille eri asioista ja tilanteista. Johonkin ihan tavalliseen hetkeen, vaikkapa oppituntiin, saattaa sisältyä koko maailma kun sitä aletaan perkaamaan ihminen ihmiseltä, kokemus kokemukselta. Millainen ilmapiiri siellä oli? Kuka käyttäytyi oudosti? Ketä salaa kadehti? Oliko joku viehättävä? Mitä siinä hetkessä ei todellakaan olisi saanut tehdä? Tai sanoa? Näen mielessäni kuvan harsomaisesta kerroksesta ihmisten välissä. Kommunikaatio, itsetunto, suhde tilaan ja aikaan. Nämä ovat kokemuksen peruselementtejä. Niitä ei vaan lukenut siinä tekstissä.

- voimaelän