Jääkausitanssi

Minä seison keskellä jäistä maisemaa. Jalkojeni alla jääkerros jatkuu kilometreinä alaspäin. Ilma on höyryinen, harmaan kostea, aivan kuin savua, joka kantautuisi kaukaa mannerlaattojen päästä. Lumi on peittänyt värit; ne ovat karanneet paksun pilvikerroksen taakse ja jättäneet jäljelle vain punertavan häivähdyksen. Annan valkoisuuden täyttää kaikki aistini. Hetken aikaa oloni on kirkas ja selkeä.

Tällä jäätiköllä ei ole ihminen koskaan kävellyt. Ne lyhistyivät roudan alle jo kauan sitten. Heidän kätensä tärisivät kohmeudesta kun he viimeisillä voimillaan yrittivät sytyttää tulitikkuja. Viima oli aivan liian kova tulelle. Seuraavaksi he kokeilivat kääriytyä toisiinsa. Lapset keskelle, vanhat heidän ympärilleen ja muut reunoille. Monet alkoivat riisumaan takkejaan ja tarjoamaan niitä heikoimmille, mutta pakkanen tunki niin syvälle, ettei käsien liikuttaminen onnistunut. Vähitellen ihmisjoukko vajosi polvilleen, siitä nilkoilleen, pian selilleen ja lopulta heitä kerrosti monta senttiä routaa. Jäätikköä katsellessani voin edelleen erottaa kylmyyden kangistamat sormet sen alta. Ne osoittavat siihen suuntan, missä joku lapsi anoi edelleen takkia.

Jatkan matkaani jäätiköllä. Paljaat varpaani rouhivat jääsohjoa, jonka reiät tuijottavat minua kuin tuhannet silmät. Ihmettelen, miksi juuri minun ihoni kestää tämän ilmaston, jään, viiman ja katastrofin. Ehkä minä vain olen tottunut siihen. Ehkä minunkin tekisi mieli kaatua maahan, valua vaaleana liejuna pitkin vesiuroja, osua muinaiseen vasaraan, joka puolestaan heilauttaisi jäätikkökuutin kalloa, joka vierisi rinnettä alas, tipahtaisi kaarnapalalle, jonka päältä singahtaisi hiiliseos ja leviäisi taivaalle hienona pölynä. Silloin se värjäisi minut, vaalean lieju, pikimustaksi. Olisin kuin kylmää öljyä, maisemasta irtonaista. Juuri siksi minä kestän tätä kylmyyttä paremmin kuin muut; minun värini on musta, enkä ikinä sekoittuisi valkoisen kanssa. Minun koostumukseni on nestettä, pidättelemätöntä ja liukasta, eikä se ikinä asettuisi tiettyyn muotoon tai asentoon.

Jokin sihahtaa selkäni takana. Ehdin nähdä vain keltaiset kipinät ja punertavaksi taittuvan savun, kun tajuan, mistä on kyse. Hahaa, jäätikkötaipaleeni on saanut uuden käänteen! Käännyn terävästi ympäri kuin veitsistä tehty nukke, tuijotan taivasta ja nauran silmilläni. Jäävuorien yläpuolella minua kohti lähestyy liekehtivä, hehkuva tulipallo. ”Se on meteoriitti!” minä kiljun ja lähden juoksemaan sitä vastaan. ”Osu tänne! Osu! Osu!”

Meteoriitti sähisee lävistäessään sakean pilvipeitteen ja tiputtaa sen sekaan tuhkaa. Vesi, tuli ja ilma käyvät hikistä taisteluaan, kun meteoriitti puskee itsensä läpi esteiden, ilmakehän loputtoman dominojonon. Minä tanssin jääkausitanssiani ja yritän olla ajattelematta kuolemaa. Mitä sitten, jos palava kivi osuu tänään tälle jäätikölle juuri minun päälleni? Hyvästi turha jäätiköiden taivalaminen! Hyvästi yksinäisyys! Hyvästi pärjääminen! Jäänmurskaajan alle tässä vaan jäädään!

Sanani nousevat taivaisiin kuin rengas tikapuita pitkin. Ne hyppivät pilveltä toiselle, tipahtavat kipinöinä tuulen vireeseen ja kantautuvat sen mukana meteoriitin liekkikorviin. Meteoriitti pysäyttää matkansa siihen paikkaan. Se jää leijumaan aivaan kannelle ja hetken aikaa se näyttää täytetyltä jätesäkiltä. Minä parahdan ja sinkoan taivaalle huudon: ”Hei! Mitäs tää nyt on?” Meteoriiti tutkii minua tulinen silmä kiiluen. Siitä valuvat, kiehuvat vesipisarat tipahtelevat viereeni, sihahtavat ja sulattavat reiän jäähän. ”Minä en liiskaa, jos ei ole aivan pakko. Jos haluat palaa elävältä, suosittelen tekemään sen itse”, meteoriitti mörisee ja kääntyy vaivalloisesti ympäri. Sitten se jatkaa matkaansa takaperin sinne, mistä oli tullutkin.

Olen lopettanut jääkausitanssini. Siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä pois tästä jäisestä maisemasta. Ja vielä itse sen pilasin! Käännän katseeni jäähän porautuneisiin reikiin. Ne ovat täyttyneet vedestä. Kurkistan vielä syvmmälle ja näen, kuinka vesikerroksen alla jokin liekehtii: maan polttava keskipiste. Sen syke nousee pieninä kuplina veden pintaan. ”Tuli veden sisällä”, minä hymisen itsekseni. ”Aivan kuin peiliin katsoisi!”

- voimaeläin