Oli jouluaatto. Me olimme saapuneet koko perheen voimin Ouluun isän äitini luokse. Minä rakastin suuria joulujuhlia. Iso ruokapöytä, jonka ääreen suku kerääntyi, söi piimäjuustoa ja joi glögiä. Isä sisarustensa vanhimpana halusi aina järjestää jotain yhteistä ohjelmaa. Nyt lauletaan Enkeli taivaan moniäänisesti, nyt keräännytään kaikki valokuvaan ja nyt se joulupukki saapuu! Katselin aina ihailevasti isää ja hänen hyväntahtoista tarmoa pitää koko lauma kasassa. Silloin minunkin oli turvallista olla.
Jouluaattoon kuului myös retki hautausmaalle, jossa sijaitsi
myös sukuhautamme. Tassuttelimme koko porukka haudan ympärille, joka nousi
harmaana valkoisen lumen seasta. Isä oli yhtäkkiä hiljentynyt ja katseli mietteissään hautaa. Siinä lepäsi hänen oma isänsä. Isän hengitys höyrysti kun hän puhui
hiljaa haudalle: ”Hyvää joulua.” Siinä äänessä ei ollut mitään selittävää,
lohduttavaa, kannustavaa, suojelevaa. Edessäni ei seisonutkaan enää minun
isäkarhuni vaan joku minulle uusi henkilö; pieni, avuton ja haavoittuvainen.
Tunsin, kuinka hätä minussa kasvoi. Oli olemassa jotain surua, joka oli isän
omaa. Se oli siinä isoisän haudassa, jota hän katsoi samalla katseella kuin
minä häntä. Lumi satoi maahan ja minä mietin, kuinka vähän isääni lopulta
tunsin.
- voimaeläin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti