Merellä

Meren kohinaa ja lokkien laulua. Tytär hyppää purjeveneeseen. Sen kannella istuu isä, joka katselee merelle.

Tytär:

Isä ohjaa venettä. Tuolla se tutkii karttaa suurennuslasilla. Sille tää purjehdusreissu on pyhä asia. Isä se aina haluaa järjestää jotain yhteistä ohjelmaa koko perheelle.  Nyt lähdetään paatilla kalastamaan, nyt valokuvataan paras uimahyppy ja nyt kaikki kannelle, satama lähestyy! Isälle on tärkeetä, että lauma pysyy  kasassa. Jopa silloinkin kun me kaikki muut vastustetaan purjehtimista.

Mä kyllä tykkään olla täällä. Sen takia, että tää merkitsee isälle niin paljon. Isä ei normaalisti tartte seuraa sen ympärille. Kyllä isä pitää ihmisistä, mutta se haluaa mieluummin olla itsekseen. Isä on pohjimmiltaan yksinäinen ihminen. Iltaisin se aina istuskelee kannella, polttaa sikaria ja katselee auringonlaskua. Isä ei ikinä kerro mitä se oikeesti ajattelee.

Ehkä siks mä oon täällä veneellä. Että mä näkisin ees sen hetken kun isä katsoo merelle ja tajuaa jotain tärkeetä elämästä. Isä on hetken aikaa innostunut, puhelias ja hoilaa kovaan ääneen: ”Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa”. Sitten se saapuu kädet levällään mun luo, rutistaa ja kertoo, kuinka tärkee mä oon sille.

Tytär katsoo isää.

Tytär:

Sä oot se ihminen, joka opetti mua rakastamaan tätä maailmaa. Vaikka mä törmään jatkuvasti sen kauheuteen ja epävarmuuteen niin mulla on aina se joku lämpö, johon mä voin turvautua. Sun rauhallinen ääni, joka sanoo, että kaikki järjestyy. Se tunne kun sai aina tulla saunan jälkeen pyyhkeeseen käärittynä sun syliin, joka oli myöskin märkä ja haisi olueelle. Laitettiin pari nakkimakkaraa tikun päähän ja grillattiin niitä yhdessä. Sä tiesit aina, koska ne oli valmiita.

Lapsena tuntu niin hyvältä ja turvalliselta, mutta kerroitko sä mulle koko totuuden? Yrititkö sä suojella mua maailman pimeltä puolelta?  Yhtenä iltana mä havahduin siihen, että sä tuut joskus kuolemaan. Sä vastasit siihen: ”Isä tulee aina kulkemaan sun mukana.” Niin mä sain nukahtaa rauhallisin mielin siitä, että mikään ei ikinä ole lopullista. Mutta jotkut asiat on lopullisia. Ihmiset kärsii, sairastuu ja kuolee. Meillä kotona ei koskaan itketty, koska niitä pahoja asioita ei ollut olemassa. Piti aina olla reipas ja luottaa siihen, että maailma on hyvä paikka.

Entä jos kaikki mitä mulle on opetettu elämästä perustuu valheelle? Että mä olen sinisilmäinen ja se ”oikea maailma” odottaa tuolla jossain ja jonain päivänä murskaa mut? Mitä jos sä et pohjimmiltaan usko hyvään itekkään?

Isä: 

Kulta..

Tytär:

Älä isä yritä selittää. Me oltiin kerran menty perheen kanssa jouluksi Jyväskylään. Siellä me käytiin hautausmaalla, jossa on meiän sukuhauta. Sä olit ollu tosi tarmokas ja ilonen koko joulun. Mutta sitten ku me päästiin sen haudan luo, sä hiljennyit. Siinä haudassa lepäs sun oma isäs. Sä näytit niin pieneltä ja avuttomalta että mä en tunnistanut sua. Sun hengitys höyrysi ja sä puhuit hiljaa sille haudalle: ”Hyvää joulua.” Mä olisin halunnut ottaa sua kädestä ja sanoa sulle, että ei hätää. Mutta se oli sun omaa surua. Sillon mä mietin, kuinka vähän mä sua lopulta tunnen.

Isä: 

Sä kasvat aikuiseksi.

Tytär:

Niin. (tauko) Mua pelottaa. Mä niin tykkään istua tällä kannella. Sä ohjaat tätä venettä oikeeseen suuntaan. Mitä sitten tapahtuu kun mä ite joudun astumaan ruoriin. Eksynkö mä? Ajanko mä karille? Hukunko mä?

Isä: 

Kyllä sä pärjäät.

Tytär: 

Mähän sain kerran ohjata tätä purjevenettä yksin. Oli tähtitaivas ja mä kuuntelin musiikkia. Sä olit mennyt nukkumaan ja mä kääntelin sitä rattia pilkkopimeässä. Sillon tuntu turvalliselta. Sä et ollut siinä vieressä, mutta mä tiesin, että sä nukut rauhallisesti kajuutassa. Se riittää mulle. 

- voimaeläin