Minun kaaokseni

Ymmärrä minua.

Älä ymmärrä.

Enhän ymmärrä itsekään itseäni.

Minä olen itkevä klovni

                  epäilevä pappi

                       nimetön tragedia

                           ontto kuin paperivalaisin

                        haalea valo nukahtaville

                  hyökyaalto tuhansien peitoksi

Älä ymmärrä.
Älä vaan ymmärrä.

Mitä ovat nämä kaaoksen tummat pilvet?

sanojen ulkopuolinen alue

minun raajarikkoisuuteni

samanaikainen halu tuhota

ja piiloutua

Sillä ymmärräthän:

Minä olen täydellinen

eikä kukaan ole minulta turvassa.


- voimaeläin

Rauhallista joulua!

- joulueläin

Hajurunoja

1. Haistan asiat

aina harmaan pölyn läpi

Ne kumisevat kuin äänet veden lävitse

olisipa tuo tuoksu ihana tuntea

olisipa se ihana tallentaa

Sitä nuuskiessani minut valtaa

valtava turvallisuuden tunne;

tieto siitä, että minua rakastetaan.

Kuin äidin tuoksu pienelle lapselle sylissä istuessaan

Minä olen rakkaani lapsi.

Minä haistan sittenkin.

2. Juoksin häntä vastaan  

painoin kasvoni turkista vasten

ja vedin keuhkoni täyteen sen hajua

Se oli Oulua, se oli jotain isäni tapaista

piparkakkujen leipomista keittiöpöydän ääressä

piimäjuuston keittämistä

valtava pakastinarkku vierashuoneessa

kiikkutuolin keinuminen

Mummi.

Miksen muista muuta kuin hänen hajunsa?

Se oli hänen viisauttaan.

Sitä mihin en koskaan päässyt tutustumaan.

3. Testosteroni huokuu

hänen rintalastastaan

hänen valtimostaan

hänen kainaloistaan

hänen niskastaan

hänen hiuksistaan.

Ne tekevät minusta naisen

saavat oman tuoksuni leviämän.

Olen kissa, joka haistelee kissanminttua ja kierii sitten sen päällä.

4. Luonto ja sen sisällä järvi.

Tämä ei ole vain aistimus

vaan reunat koko maisemalle.

Jäkälä, multa, sienet, marjat, märkä kallio, koivut

Minua alkaa aina nukuttamaan ne tuoksut.

5. Tuoksu on kuin paksu muovipussi

- imaisen sen kerralla sieraimiini.

6. Mies ei haissut miltään

Kun hänet ensikertaa tapasin.

Edes hikoillessaan

Eivät hänen kainalonsa pistäneet nenääni

Ihmettelin sitä usein.

Mutta mitä pidempään seurustelimme

mitä enemmän opimme luottamaan toisiimme

sitä selvemmäksi kävi myös

hänen ominaistuoksunsa

Tänä päivänä se on vahvempi

muttei edelleenkään täydessä kukassaan

Täydet kukat kun harvoin tuoksuvat juuri herättyään.

7.

1. Avaa pussi
2. Tunge nenä sisään
3. Vedä syvä henkäys
4. ..kuin iso kupillinen kahvia
5. Aah!

8.  Kadulla kävi tuulahdus erilaista ilmaa:

Linnanmäen puuvuoristorata

siellä vietetyt lapsuuden hetket

Juhlan tunne

kun odotti ensimmäistä vilausta laitteiden huipuista

Tai sitten kaupungin käry

keho tuntui silloin raikkaalta

Vapauden tunne

kun sai liikkua ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla

ei tarvinnut pölyttyä koulussa.

Silloin luuli tietävänsä

miltä tuntuu olla aikuinen

ja pärjätä omillaan.

Nämä tuoksut pysähtyvät hetken luonani,

kysyvät muistavatko.

Ja kun muistan

Ne jatkavat tyytyväisinä matkaansa.

9. Äidin ja isän lakanat

Ja se tyyny

Siinä oli sopivassa suhteessa sekä isää että äitiä.

Isältä ei peittoa herunut

mutta äiti salli minulle pienen palan

Peiton alta leijui hänen tuoksuaan;

pehmeää, rakastavaa, turvallista.

Minä olen koiranpentu uudessa kodissa

joka yksinäisyydessään nuuskii

äitikoiralleen kuulunutta pyyhettä

ja on vielä kotona.

10. Ensimmäinen oma asuntoni

Jonkun toisen koti.

Siellä haisi aina samalta

Ei mitenkään ihmeelliseltä

Mutta se oli jonkun toisen koti.

11. Loppukesän kukkivat puut

kadulla makaava hiekka ja pöly

Tuoreet hedelmät

ja mehiläiset niiden ympärillä

Meri hengittää rauhassa

Kylmää, raikasta ilmaa

joltain toiselta mantereelta

Uudet ihmiset,

eksoottiset ja tuntemattomat

jalkapallopaidat ja narutopit

aurinkorasva ystävän kuumalla selällä

punaviinin pullon kirpeä suu

chorizo-makkara ja tomaattikeitto.

Ensimmäinen kerta vuoteen

kun annan luvan tuntea ja aistia.

Minä haistan sittenkin.

- voimaeläimeni

Aarnocture

Muikeaa marraskuuta!

- voimaeläin

Tinnitys

(saapuu lavalle levottomasti liikkuen)

Ai helvetti.. Mulla on tällanen ongelma mun korvissa. Niitä tinnittää koko ajan. Jos mä oon paikoillani niin yhtäkkii mun pään halkasee sellanen jäätävä kilahdus ja mun on pakko lähtee liikkeelle. Sen takii mä kävelen koko ajan; että mä pitäisin sen äänen pois mun korvista.

Ei mulla lapsena ollu tällasta. Mä olin ihan niinku kaikki muutkin. Semmonen reipas ekaluokkalainen, joka laulo kovaan ääneen aapisen lauluja. Hiirellä on aakkoset, kaikki hauskat kirjaimet, vai miten se meni. Mä rakastin laulamista. Ja soittamista! Mulla oli vaikka mitä soittimia: nokkahuilu, rumpu, pienen pieni kitara. Mä pystyn melkeen kuulemaan ne. (pysähtyy) Ai hitto..!! (jatkaa kulkemista)

Me perustettiin mun kavereiden kanssa oma bändi. Sen nimi oli SOS ja me pidettiin itteemme Nylon Beat juonioreina. Hakattiin rumpua ja hoilattiin hoosiannaa. Se oli meiän eka biisi! Ei me ikinä esiinnytty, mut siitä lähtien mä aloin soittamaan rumpuja joka päivä.

Musta tuli itse asiassa tosi hyvä rumpali. Pari vuotta sitten mut pyydettiin yhteen aika paljon nimeä keränneeseen bändiin rumpaliks ja päästiin lämppäämään niitä samoja bändejä joita oltiin ihailtu joskus kersoina. Se oli ihan älytöntä, ihan ku oltais viimein löydetty oma paikkamme maailmassa. Joinain hetkinä mä vaan mietin, voiko kukaan olla yhtä onnellinen kuin mä.

Ja mä muistan sen fiiliksen ku sai soittaa lavalla!! (pysähtyy) Se on kuin kemiallinen trippiretki, jolle janoaa aina takasin. Siellä mä kellun maailman korkeimmalla huipulla ja kukaan ei voi mulle mitään, koska mä oon niin mahtava ja vastarakastunut! Yleisö kiljuu ja mä pistän kunnon tärinät käyntiin, kaiken energian mun käsistä ja hakkaan niitä rumpuja ku hullu! Musta tulee vielä tän koko universumin paras rumpali, musta tulee jotain saatanan suurtAAAAAAAu au auu auauuu! (lähtee liikkeelle)

Mä heitin pois ne mun lapsuuden soittimet. Mitä niitä nyt enää säilyttämään. Nyt mulla on vaan tää epämääränen polku, jolla mä harhailen, enkä tiiä minne mennä.  Ehkä tää ääni mun päässä, kauhusta kirkuva lapsi, vielä loppuu ja mä voin alkaa soittaa taas. Mutta sitä ennen mä vaan kuljen. Mä vaan kuljen.

- voimaeläin

Avaruuden Onerva

Onervan ruokapöydässä ei ikinä puhuta.

Ei ainakaan niistä asioista, joista Onerva haluaisi.

Onerva istuu vain paikallaan

äitinsä vieressä, veljeään vastapäätä.

Se on Onervan oma tila.

Jos Onerva yrittää istua toisen paikalle

Onerva ajetaan siitä takaisin tuolilleen.

Sillä eihän Onerva voisi istua muualla

kuin siellä missä Onerva on aina istunut.

Ei, Onerva istuu paikallaan ja kuuntelee.

Onerva on hiljaa ja antaa muiden puhua.

Onervan isä on avannut keskustelun.

Onervan isä ottaa puheeksi fysiikan.

Kuinka monta kuplaa kuohuviinissä syntyy tunnissa?

Laskemiseen uppoutuu koko Onervan perhe.

Onerva itse ei tiedä siihen vastausta.

Onervaa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.

Onervalle on se ja sama miten aika on suhteellista

kuinka maanvetovoima vaikuttaa esineisiin

miten valo taittuu linssissä

ja kuinka pitkiä aaltoja on infrapunasäteilyssä.

Onervaa kiinnostavat aivan muut asiat.

Silti Onerva hymisee, nyökyttää, yrittää osallistua.

Onerva kuitenkin uppoutuu samalla avaruuteen.

Siihen toiseen avaruuteen

Onervan avaruuteen.

Onervan avaruudessa Onervalle on oma paikkansa.

Oma tuoli, jolla Onerva saa liikkua ihan minne haluaa.

Avaruudessa kun ei ole painovoimaa.

Onerva juo siellä omaa viiniänsä

eikä mitään kuohuviiniä.

Avaruudessa kun ei ole hiilidioksidia.

Onerva leijuu pää alaspäin tuolin selässä

ja kiikaroi kohti maapalloa ja siellä Onervan kotia

jossa Onervan perhe pohtii edelleen fysiikkaa

ja Avaruuden Onerva miettii itsekseen:

Miksi Onervan ja hänen perheensä avaruudet eivät kohtaa?

Miksi Onervan avaruudessa asuu vain yksi vaikka tilaa olisi useammalle?

Miksi Onervan ruokapöydässä ei ikinä puhuta?

- voimaeläimeni

Veriappelsiini

Leikkasin sormenpääni irti.

Ei voi istuttaa, pala on liian pieni

mutta silti se verettää

valuu läpi kipsin ja sotkee

Se ei satu mutta se sykkii

enkä enää syytä itseäni

vaan hyväksyn sen mihin se minut vie

paketoituun avuttomuuteen

appelsiiniin siteessä

Se kirvelee silmissä

Vuodan verta

Vuodan verta

Punaista altaassa ja kasvoissa

Revin itseni auki

ja poimin appelsiinin kuoret

sieltä, minne ne itse jätin

Pian ei enää kuumota

enkä minä kuumota

kestääkö kipsi vai joudunko takaisin

veitsen varteen veistämään

omia liikapalojani

hedelmälihaa, joka sykki ja veretti

Enää en tarvitse sitä

Haava paikkaa itsensä reunoista

Haava umpeutuu kyllä

Jos veri vielä vuotaa

näen sen vasta sitten

kun valkoinen muuttuu jälleen punaiseksi

Veriappelsiini

Se olen veritoten minä.

- voimaeläin

Todistukseni

Voi elämän kevät sitä tunnetta kun astun luokkahuoneen ovesta sisään. Käteni tärisevät. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Tunnen oloni vieraaksi; enhän minä koskaan jännitä! Päinvastoin. Minä olen aina ollut se, joka huoneeseen astuessaan tervehtii muina miehinä kavereitaan lämpimällä virneellä ja asettuu alas odottamaan innolla seuraavaa liikettä. Tänään mieleni tekee kuitenkin karata pois koulurakennuksesta ovet paukkuen raikkaaseen syysilmaan. Liian myöhäistä. Istuin jo pöydän ääreen.

Meidän tulee kirjoittaa runo. Ei, ei nyt. Pääni lähtee käyntiin kuin hyrrä, enkä saa ajatusjuoksultani mitään aikaiseksi. Pari naurettavaa sanaa. Tylsää. Lahjatonta. Keksi uusi. Tunnen, kuinka sisäinen pieni kriitikkoni (tämä ukkeli, josta olemme saaneet kuulla monet kerrat näyttelemisen tunneilla) istuu olkapäälläni ja supattelee loukkauksia korvaani. Tekisi mieli huutaa sille: ”HILJAA! Säästä muut ruoskinnaltasi ja anna tämän runotytön kirjoittaa!” Runo on pian valmis, enkä ole tyytyväinen siihen. Lukiessani sitä ääneen sanat jäävät huulilleni; lausun ne takerrellen, mumisten ja väristen. Kukaan ei naura. Opettaja siirtyy eteenpäin.

Seuraavaksi meille jaetaan runon pätkä. ”Todistus”, siinä lukee. Se on runo, jonka joidenkin oppilaista tulee lukea muulle luokalle. Heidät valitaan sattumanvaraisesti. Paniikki iskee. Pulssini on kuin raskaan sarjan ennätyshiihtäjällä viimeisessä ylämäessä.  Minä en halua lukea mitään ääneen. Varsinkaan sellaista runoa, joka ravisuttelee minussa sellaista puolta, johon en pääse käsiksi. Minulla ei ole tunnetta, jota jakaa. Minulla ei ole ajatuksia, joita kertoa. Minulla ei ole sydäntä, jota näyttää. Minulla on vain mykkä suu, jonka suupielet ovat kääntyneet alaspäin.

Olen jo vaipumassa itsesäälin ja utuisen olon harmaaseen välimaastoon, kun tunnenkin oudon kipinän otsassani. Hetki välähtää kuin kameran salamavalo, ja sadasosasekunnin verran minä ymmärrän itseäni. Voi tätä ihmisyyttä ja nuoren sielun luovaa tuskaa! Tässä hetkessä en tunne häpeää, enkä pyytele itseäni anteeksi. Minä olen herkkä ja haavoittuvainen sekä ylpeä siitä, vaikka kaikki muut tässä huoneessa olisivat vahvoja, hehkeitä ja luovia.

Sadasosasekunnin verran tunnen minussa liikkuvat mannerlaatat ja niiden alla jylläävän tumman vesimassan. Laatat työntävät minua eteenpäin sinne, mikä tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Mieleni on kuitenkin tyyni ja luottavainen. Minussa on koko maailman rohkeus, joka antaa runon tapaan todistuksen:

Minussa tulee aina virtaamaan vesi, eikä sen liikettä voi pysäyttää. Vaikka se joskus törmää patoon tai on tyrehtymässä, löytää se aina kiertoreittejä ja pienempiä puroja, joihin yhtyä. Minussa tulee aina olemaan kiven voima, mannerlaattojen paine, joka kestää kovankin puristuksen ja hiertymät. Ja mikä ihmeellisintä; ne elävät minussa vahvempina kuin osaan kuvitella.

Hetki menee ohi, ja minä lähden oppitunnilta kesken kotiin. Luulen, että minulla nousee kuume. Kotimatkalla annan otsani levätä vasten kylmää bussin ikkunaa. Moottori hurisee, ja minä hymyilen ohi vilistäville maisemille. Tänään minulla olikin sanottavaa.

- voimaeläin

The Naive Land

This is shit

I won’t forgive you

Or meet you at the lasipalatsi

You say I’m naive

That is shit

I don’t want to forgive you

Yeah right

Yeah right

You are boring

And I want to go home

Not your home, stupid

The naive land.

That’s where I live.

- voimaeläin

Ensimmäinen kierros

Pitäisi osata olla hiljaa

ja samalla sanoa ne oikeat sanat

Vaatia avoimuutta

anteeksi antamatta, liikaa joustamatta

vaikka rehellisyys olisikin

herkälle liian totta.

Pystytkö olemaan sitä

jota uskallan vähiten pyytää?

Läsnä kauempanakin

ja sylissä vielä enemmän.

- voimaeläin

Päämäärätöntä kellumista

Käyn itseni kanssa dialogia

Mikä vei minut tähän pinteeseen?

Eihän sen ikinä pitänyt koskettaa minua

Siis MINUA

vaan joitain muita

        lahjattomampia

        avuttomampia

        laiskempia ja sairaampia

Ennen ammensin unelmista voimaa

Nyt ne sulkevat minut tänne

pois muiden todellisuudesta

siitä, joka tuntuu nyt ainoalta oikealta

Osaan tervehtiä kassaa

mutta puhelimeen vain änkytän.

Pyydän muilta turvaa

epävarmuuteni paikalle

Haluan kuulla puhetta, mutten radiota

tuntea jotain siitä ahdistumatta

tehdä asiat rutiinilla eikä

jokaista 

liikettä 

erikseen 

suunnitellen

Päämäärätöntä kellumista.

Sitä minä vihaan

- tätä välitilaa.

- voimaeläin

Olet bambu

Kun käymme maate

mitoitan hengitykseni mukaasi

Syviä, rauhallisia vetoja

samanaikaisesti

Kuinka vähällä hapella pärjäätkään

Tämä ei millään riittäisi

Minä tukehtuisin, mietin

Olet bambu.

Kasvoiko kätesi ympärilleni?

Vai istutinko sen itse?

Pysyn paikallani

ja annan bambuversojen kasvaa

Ne nousevat runkopatjastani

viipyvät nauloina ihollani

Nyt uni kuuluu ilmavirrassasi

Jään yksin puolelleni

aivastelemaan

Toivoen että kuulisit, etten tehnyt sitä kerran

vaan peräti neljästi

Nämä oksat kasvavat hitaasti

uppoavat selkään

ja lävistävät torson siitä

missä sydän ennen pamahti

Happi ei riitä.

Ilma on liian ohutta.

Odotan aamua ja lohdutan itseäni:

Bambu voi kasvaa

myös 4000 metrin korkeudessa

- voimaeläin

Pikkusisko

Kaupunkiasunto. A saapuu ulko-ovesta. 

A: Terve tupaan!

B: Moii! Käy vaan peremmälle.

A: Huhhuh! Siellä tuli ihan järjettömästi lunta. Mun piti ihan taistella tieni tänne.

B: Joo, luvannu vissiin lumisadetta koko viikonlopulle.

A pyörii eteisessä ja etsii takilleen paikkaa.

B: Mä voin ottaa sen.

A: Ai, no mutta! Kiitos.

B jää ripustamaan A:n takkia. A kävelee peremmälle asuntoon.

A: Täällä sä sitten nyt asut.

B: Joo. Isän kaa tuotiin viimeset tavarat tänne perjantaina ja mulla on kulunu hyvin koko viikonloppu näitä tavaroita järjestellessä.

A: Ihan kodikkaan oloista täällä on jo.

B: Niin, haluisin kyllä tästä jo enemmän semmosen.. No. En tiä. Jotenki kotosamman.

A: Okei. Niin just.

Ovat hiljaa.

B: Mä keitin kahvia. Haluutko sä?

A: Kyllä, mielellään.

B alkaa tarjoilemaan kahvia. Hän läikyttää pöydälle.

B: Ei helvetti. Anteeks. Mä oon jotenkin ihan kömpelö tänään. Sori.

A: Ei sun nyt anteeks tarvii pyytää. Tää on sun koti.

B pyyhkii pöydän. Istuu A:n viereen.

B: Mitä sun elämään nyt sit kuuluu?

A: Ihan hyvää, kiitos. Oon pian valmistumassa TKK:lta ja teen tässä mun diplomityötä.

B: Okei. No, mistä se sun työ kertoo?

A: Se käsittelee fysiikan hyödyntämistä palvelumuotoilusta. Jotain sinne päin.

B: Okei. Onko se ollut sitte rankkaa?

A: Työtä se on tietty vaatinu, mutta on kuitenkin ollut mielenkiintosta tehä sitä.

B: Okei, hienoa. Tai kuulostaa hyvältä. Haluutko muuten pikkulusikan?

A: En mä kiitos tarvii.

B: No mä otan ittelleni.

B nousee ja hakee lusikan. Tulee takaisin.

B: Ai niin, mä unohin kysyä, haluutko sä maitoa. Totta kai sä haluat.

A: Ei kun kyllä tää menee ihan mustana.

B: Ootko varma? Mä annan varmuuden vuoksi.

B nousee ja hakee maitoa.

B: Tää on valitettavasti tavallista maitoa. Ei oo laktoositonta, kun mä en juo.

A: En mä tarvii maitoa, kiitos.

B: Okei, no hyvä.

Molemmat juovat kahvia.

B: On mulla Daimiakin kaapissa.

A: Pihla hei. Nou stress.

B: Sori, joo, anteeks. Mä oon ihan rauhassa.

Ovat hiljaa.

A: Mitä sulle kuuluu?

B: Tosi hyvää. Mä oon tehny paljon kaikkee ja tavannut paljon uusia tyyppejä. En mä vielä oikeen tunne ketään täältä, mutta oon nauttinu tosi paljon tästä yksinolosta. Mulla on jotenkin paljon itsenäisempi olo nyt. Semmonen itsevarma. Oon ajatellu hirveesti itteeni ja mun elämäntilannetta ja..

B:lle nousee kyyneleet silmiin. Nousee ylös.

A:  Hei.. Mitä nyt?

B: Sori, anteeks ihan hirveesti. Mä oon niin pahoillani, oikeesti.

A: Ei se mitään. Onks sulla jokin hätänä?

B: Ei, kaikki on ihan hyvin. Mulla on varmaan vaan hormonit jotenkin sekasin tai jotain. Mä vaan en saa tätä itkua loppumaan. Vittu.

A: Istu nyt alas. Mä tuon sulle vettä.

B istuu sohvalle ja A hakee tälle vettä.

B: Kiitos.

Juo. B rauhoittuu.

B: Sori oikeesti. Sä pidät mua varmaan ihan hulluna.

A: En yhtään. Mä vaan en tiedä, mitä pitäs ajatella.

B: Mä kyllä tajuun miks. Sekopää-sisko alkaa vaan yhtäkkiä pillittämään.. Ihan pöljää.

A: Ei kun jos sulla on jokin vikana niin me voidaan puhua siitä. Jos sä siis haluat.

B: Äh, no kun siis –

A: Ei oo siis mikään pakko.

B: No.. Äh. Jos ollaan rehellisiä niin mä vähän jännitin sitä, että sä tuut käymään.

A: Niinkö? Miks?

B: Me ei olla nähty ikinä kunnolla tälleen kahestaan. Mitä nyt joskus hengailtu kotona yhessä, mut ei sitä lasketa. Siitäkin on niin pitkä aika. Ja kun sä oot kuitenkin mun isoveli ja mä sun pikkusisko niin mä en tienny, osataanko me jutella silleen tasavertasesti. Pienenä se ikäero tuntu niin suurelta.

A: Tässähän me jutellaan.

B: Niin, kyllä mä tiän sen. Mutta nyt kun mä oon muuttanu uuteen kämppään ja alottanu aikuiselämän niin mä jotenkin halusin näyttää mahollisimman kypsältä sun silmissä. Mutta tässä mä vaan hössötän ja keitän paskaa kahvia.

A: Tää kahvi on tosi hyvää, ei sun tarvii sitä murehtia!

B: Joo, en mä murehdikaan. Mulla on kans tää koko muuttohärdelli päällä. Uus kaupunki, josta mä en oikeesti ees tunne ketään. Jos totta puhutaan niin mä oon ollut täällä ihan hiton yksinäinen. Kyllä mulla on ollu hauskojakin hetkiä, aika paljonkin. Mulla vaan menee niin paljon energiaa siihen, että mä yritän näyttää muiden silmissä mahdollisimman vahvalta.

A: Ei kukaan odota sulta sitä, että sä olisit vahvempi ku sä oot. Sä oot vasta 20-vuotias! Kyllä jengi tajuu, miten suuri muutos tää on ollut sulle.

B: Niin se kai on. Huh, niinpä. Ja vaikka mua jännitti sun tuleminen niin mä oikeesti odotin sitä ihan hirveesti. Mä oon niin ilonen kun saan nähä ees jotain, joka muistuttaa mua kodista.

A: Mä oon ilonen olla täällä.

A koskettaa B:n kättä.

B: Ihana kuulla. Kiitos kun kuuntelit.

A: Musta on myös hienoa että me voidaan puhuu näistä asioista. Tälleen oikeesti.

B: Niin mustaki. Heh, haluisitko säkin avautua hallitsemattomasti?

A: Haha, en, mulla on ihan hyvin asiat.

B: Okei. Ei oo mitään sydämen päällä?

A: Ei oo, ei.

Naurahtavat ja halaavat pitkään.

A: Tai ehkä mulla on vähän. Mä voisin nimittäin ottaa sittenkin sitä Daimia.

B: Ai niinkö? No mäpä käyn hakemassa.

A: (hymyilee) Hyvä juttu, pikkusisko.

- voimaeläin