Voi elämän kevät sitä tunnetta kun astun luokkahuoneen
ovesta sisään. Käteni tärisevät. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Tunnen oloni
vieraaksi; enhän minä koskaan jännitä! Päinvastoin. Minä olen aina ollut se,
joka huoneeseen astuessaan tervehtii muina miehinä kavereitaan lämpimällä
virneellä ja asettuu alas odottamaan innolla seuraavaa liikettä. Tänään mieleni
tekee kuitenkin karata pois koulurakennuksesta ovet paukkuen raikkaaseen syysilmaan.
Liian myöhäistä. Istuin jo pöydän ääreen.
Meidän tulee kirjoittaa runo. Ei, ei nyt. Pääni lähtee
käyntiin kuin hyrrä, enkä saa ajatusjuoksultani mitään aikaiseksi. Pari
naurettavaa sanaa. Tylsää. Lahjatonta. Keksi uusi. Tunnen, kuinka sisäinen pieni
kriitikkoni (tämä ukkeli, josta olemme saaneet kuulla monet kerrat
näyttelemisen tunneilla) istuu olkapäälläni ja supattelee loukkauksia korvaani.
Tekisi mieli huutaa sille: ”HILJAA! Säästä muut ruoskinnaltasi ja anna tämän
runotytön kirjoittaa!” Runo on pian valmis, enkä ole tyytyväinen siihen.
Lukiessani sitä ääneen sanat jäävät huulilleni; lausun ne takerrellen, mumisten
ja väristen. Kukaan ei naura. Opettaja siirtyy eteenpäin.
Seuraavaksi meille jaetaan runon pätkä. ”Todistus”, siinä
lukee. Se on runo, jonka joidenkin oppilaista tulee lukea muulle luokalle. Heidät
valitaan sattumanvaraisesti. Paniikki iskee. Pulssini on kuin raskaan sarjan
ennätyshiihtäjällä viimeisessä ylämäessä.
Minä en halua lukea mitään ääneen. Varsinkaan sellaista runoa, joka ravisuttelee
minussa sellaista puolta, johon en pääse käsiksi. Minulla ei ole tunnetta, jota
jakaa. Minulla ei ole ajatuksia, joita kertoa. Minulla ei ole sydäntä, jota
näyttää. Minulla on vain mykkä suu, jonka suupielet ovat kääntyneet alaspäin.
Olen jo vaipumassa itsesäälin ja utuisen olon harmaaseen
välimaastoon, kun tunnenkin oudon kipinän otsassani. Hetki välähtää kuin
kameran salamavalo, ja sadasosasekunnin verran minä ymmärrän itseäni. Voi tätä
ihmisyyttä ja nuoren sielun luovaa tuskaa! Tässä hetkessä en tunne häpeää, enkä
pyytele itseäni anteeksi. Minä olen herkkä ja haavoittuvainen sekä ylpeä siitä,
vaikka kaikki muut tässä huoneessa olisivat vahvoja, hehkeitä ja luovia.
Sadasosasekunnin verran tunnen minussa liikkuvat
mannerlaatat ja niiden alla jylläävän tumman vesimassan. Laatat työntävät minua
eteenpäin sinne, mikä tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Mieleni on kuitenkin
tyyni ja luottavainen. Minussa on koko maailman rohkeus, joka antaa runon
tapaan todistuksen:
Minussa tulee aina virtaamaan vesi, eikä sen liikettä voi
pysäyttää. Vaikka se joskus törmää patoon tai on tyrehtymässä, löytää se aina
kiertoreittejä ja pienempiä puroja, joihin yhtyä. Minussa tulee aina olemaan
kiven voima, mannerlaattojen paine, joka kestää kovankin puristuksen ja
hiertymät. Ja mikä ihmeellisintä; ne elävät minussa vahvempina kuin osaan
kuvitella.
Hetki menee ohi, ja minä lähden oppitunnilta kesken kotiin.
Luulen, että minulla nousee kuume. Kotimatkalla annan otsani levätä vasten
kylmää bussin ikkunaa. Moottori hurisee, ja minä hymyilen ohi vilistäville
maisemille. Tänään minulla olikin sanottavaa.
- voimaeläin
