Valo, varjo, sähkö

Saan tekstiviestin 20.34. Ehdin lukea siitä vain sanat ”sähköisku” ja ”Haartmanni” kun olen jo teatterin ulkopuolella puristamassa tärisevin käsin puhelinta. Tuut tuut. Sinä et vastaa.

Kysyn sinulta lapsuudestasi. Hymähdys käy huulillasi ja siirrät katseesi kattoon. Päässäsi surisee, muttet päästä sitä kuultavakseni. ”Mitä tällasia pelejä.. Mä haluan pestä hampaat ja syödä aamupalaa!” murahdat, mutta et tee liikettäkään. Ihan kuin haluaisit oikeasti jäädä siihen paikoillesi makaamaan. Otan sen hyväksyvänä vastauksena.

Kerro minulle oikein pienestä pojasta, pyydän. Olet hiljaa, aivan kuin rukoukseen keskittynyt. Haet oikeita sanoja, rintalastasi väpättää peiton alla ja ilma kulkee nenässäsi. Et haluakkaan vastata. Mitä tällasia pelejä.. Seuraava kysymys.

Kukaan ei saa sähköiskuja. Sellaista tapahtuu ainoastaan Simssissä. Siinä simien keho alkaa välkkymään sinisenä, niiden tukka nousee pystyyn ja kasvot täyttyvät noesta. Ajattelen sinua ruuvimeisseli kädessä sörkkimässä pistorasiaa, sitä valon hetkeä kun salama lävistää kehosi ja jäät sätkimään paikallesi vaahto suustasi valuen.

Oikein pieni poika. Ketä sinä ajattelet? Mitä jätät kertomatta? Nojaan kyynärpäälläni tyynyyn ja tuijotan kasvojesi ohi huoneen vastapäässä seisovaa jalkalamppua. Se kipinöi samalla tavalla kuin sinä uppoutuessasi ajatuksiisi. Sama valo, sama varjo, sama sähkö. ”Siitä pojasta on vaikea puhua, koska se poika on tässä”, kuulen lampun kuiskaavan.

Saan puhelun 21.05. Kaikki on hyvin. Olit tehnyt remonttia, jolloin märkä kätesi oli koskenut märkää seinää, joka taas oli koskenut märkää pistorasiaa. Sähkövirta oli kulkenut lävitsesi aina vasemman etusormen kärjestä oikeaan kantapäähän. Kuulen, kuinka äänesi on reippaampi kuin se oikeasti on; ohut ja kirkas kuin lapsella.

Puhelimen toisessa päässä puhuu yksin Haartmannin päivystyksessä istuva, pahasti säikähtänyt poika, joka väittää kivenkovaa, että ei sattunut. Oikein pieni sellainen.

 - voimaeläin

Too much information

Tietoa ei ole olemassa. On vain ihmisen luomia päätelmiä, ajatuksia ja tulkintoja erilaisista havainnoista, joita teemme maailmasta. Tämä saattaa kuulostaa radikaalilta, sillä maailmankuvamme on muodostunut ajatukseen, jossa on olemassa vain yksi todellisuus. Se, jota me ihmiset tarkastelemme oman näkökulmamme kautta. Ajatellaan vaikka aurinkolaseja: jokaisella meistä on päässään eriväriset aurinkolasit, joiden takaa maailma näyttää jokaiselle erilaiselta. Riisuessamme nämä lasit, oman henkilökohtaisuutemme, niiden takaa paljastuu OIKEA maailma. Objektiivinen totuus.

                      Tämä ajatus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että me ylipäätään käsitämme subjektiivisuuden, oman kokemuspohjamme. Jos tiedämme, että ihmismieli peilaa maailmaa jatkuvasti persoonansa kautta, miten voimme väittää, että on olemassa objektiivinen totuus? Eikö sekin vain ole meidän omaa tulkintaamme? Todellisuus on lopulta vain ihmisten välinen sopimus jostain yhteisestä kokemusmaailmasta.

                      Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö maailmassa voisi olla myös lainalaisuuksia, olemassa olevia asioita. Huoneen seinä on seinä. Se on kova, eikä sen läpi voi kävellä. Se ei riipu ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta; seinä ja sen ominaisuudet ovat toiselle ihmiset samat. Todellisuus, sellaisena kuin me sen käsitämme, muodostuu siis pohjimmiltaan aistihavainnoista. Minä tunnen seinän kättäni vasten, joten se on minulle olemassa. Tieto seinästä ei tee siitä minulle totta vaan siitä tehty aistimus.

                      Tietoyhteiskunnassa ihmisen elämää tarkastellaan rationaalisesta, loogisesta ja tieteellisestä näkökulmasta. Siitä tehdään tutkimuskohde, objekti, jota ihminen voi tarkastella, selitellä ja mitata. Tutkimuksesta on paljon hyötyä; ihminen on kehittänyt sen avulla esimerkiksi luonnontieteet ja sitä kautta lääketieteen.

Blaablaablaa. Jollain tavalla minun pitäisi tämäkin teksti päättää, mutta en kyllä jaksa. Todellisuus on mitä on, eikä minulla ole siihen tällä hetkellä puuttumista. Vaikka olisihan se mukavaa muuttaa tämä väsymykseni joksikin toiseksi tunteeksi, mutta kun ei. Se on tämänhetkinen aistimukseni, eikä se kyllä poistu, vaikka kuinka yrittäisin tarkastella asiaa mistä näkökulmasta tahansa, käännellä ja väännellä, tutkia ja tuumailla.                     

Tämä on luonnontieteissä ehdoton miinuspuoli. Se osaa olla välillä niin helvetin tylsää. Minkä ihmeen takia minä joudun jännittämään jokaisen aivosoluni äärimmäiseen asentoon, että saan koottua niissä jotain sanottavaa, mikä kuulostaa edes jokseenkin järkevältä? Kaikki tämä vaiva, vaikka lopputuloksena on se, että kukaan meistä ei tiedä, pitääkö pohdittava asia paikkaansa, puhumattakaan siitä tehdyistä loputtomista spekulaatioista.

Totta on kyllä se, minkä totesin jo aluksi: tietoa ei ole olemassa. Mutta mitä me teemme tälläkään tiedolla? Mielummin elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani, omine pienine ongelmien, ennemmin kuin ajattelen asioita sen ulkopuolella. Miksi? No siksi, kaikki muu on niin pelottavaa. Loputtomat kysymykset, joihin kenellekään ei ole vastausta. Yksi, valtava avaruus, niin iso, ettei ihminen voi sitä edes ymmärtää. Miksi kukaan haluaisi ajatella sitä? Se johtaa vain ahdistukseen ja merkityksettömyyden tunteeseen. ”No mutta eikös se juuri ole ihanaa, että ihminen on pienen pieni ja maailma on niin suuren suuri, mutta silti me olemme jokainen ainutlaatuisia yksilöitä!” joku saattaisi sanoa ja lisätä vielä perään: ”Elämä on ihanaa ja ihmeellistä!”

Noniin. En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta joskus tilanne vaatii sitä. Lukemani teksti, josta tämäkin sepustus sai alkunsa, kertoi siis kokemuksesta, objektiivisuudesta, tiedosta, jne. Se oli kyllä tuhti paketti, enkä ollut varma, ymmärsinkö sen niin perusteellisesti kuin olisin halunnut. Jotain siitä jäi kuitenkin käteen.

Pitää olla avoimempi ihmisten kokemuksille eri asioista ja tilanteista. Johonkin ihan tavalliseen hetkeen, vaikkapa oppituntiin, saattaa sisältyä koko maailma kun sitä aletaan perkaamaan ihminen ihmiseltä, kokemus kokemukselta. Millainen ilmapiiri siellä oli? Kuka käyttäytyi oudosti? Ketä salaa kadehti? Oliko joku viehättävä? Mitä siinä hetkessä ei todellakaan olisi saanut tehdä? Tai sanoa? Näen mielessäni kuvan harsomaisesta kerroksesta ihmisten välissä. Kommunikaatio, itsetunto, suhde tilaan ja aikaan. Nämä ovat kokemuksen peruselementtejä. Niitä ei vaan lukenut siinä tekstissä.

- voimaelän