Aarnocture

Muikeaa marraskuuta!

- voimaeläin

Tinnitys

(saapuu lavalle levottomasti liikkuen)

Ai helvetti.. Mulla on tällanen ongelma mun korvissa. Niitä tinnittää koko ajan. Jos mä oon paikoillani niin yhtäkkii mun pään halkasee sellanen jäätävä kilahdus ja mun on pakko lähtee liikkeelle. Sen takii mä kävelen koko ajan; että mä pitäisin sen äänen pois mun korvista.

Ei mulla lapsena ollu tällasta. Mä olin ihan niinku kaikki muutkin. Semmonen reipas ekaluokkalainen, joka laulo kovaan ääneen aapisen lauluja. Hiirellä on aakkoset, kaikki hauskat kirjaimet, vai miten se meni. Mä rakastin laulamista. Ja soittamista! Mulla oli vaikka mitä soittimia: nokkahuilu, rumpu, pienen pieni kitara. Mä pystyn melkeen kuulemaan ne. (pysähtyy) Ai hitto..!! (jatkaa kulkemista)

Me perustettiin mun kavereiden kanssa oma bändi. Sen nimi oli SOS ja me pidettiin itteemme Nylon Beat juonioreina. Hakattiin rumpua ja hoilattiin hoosiannaa. Se oli meiän eka biisi! Ei me ikinä esiinnytty, mut siitä lähtien mä aloin soittamaan rumpuja joka päivä.

Musta tuli itse asiassa tosi hyvä rumpali. Pari vuotta sitten mut pyydettiin yhteen aika paljon nimeä keränneeseen bändiin rumpaliks ja päästiin lämppäämään niitä samoja bändejä joita oltiin ihailtu joskus kersoina. Se oli ihan älytöntä, ihan ku oltais viimein löydetty oma paikkamme maailmassa. Joinain hetkinä mä vaan mietin, voiko kukaan olla yhtä onnellinen kuin mä.

Ja mä muistan sen fiiliksen ku sai soittaa lavalla!! (pysähtyy) Se on kuin kemiallinen trippiretki, jolle janoaa aina takasin. Siellä mä kellun maailman korkeimmalla huipulla ja kukaan ei voi mulle mitään, koska mä oon niin mahtava ja vastarakastunut! Yleisö kiljuu ja mä pistän kunnon tärinät käyntiin, kaiken energian mun käsistä ja hakkaan niitä rumpuja ku hullu! Musta tulee vielä tän koko universumin paras rumpali, musta tulee jotain saatanan suurtAAAAAAAu au auu auauuu! (lähtee liikkeelle)

Mä heitin pois ne mun lapsuuden soittimet. Mitä niitä nyt enää säilyttämään. Nyt mulla on vaan tää epämääränen polku, jolla mä harhailen, enkä tiiä minne mennä.  Ehkä tää ääni mun päässä, kauhusta kirkuva lapsi, vielä loppuu ja mä voin alkaa soittaa taas. Mutta sitä ennen mä vaan kuljen. Mä vaan kuljen.

- voimaeläin

Avaruuden Onerva

Onervan ruokapöydässä ei ikinä puhuta.

Ei ainakaan niistä asioista, joista Onerva haluaisi.

Onerva istuu vain paikallaan

äitinsä vieressä, veljeään vastapäätä.

Se on Onervan oma tila.

Jos Onerva yrittää istua toisen paikalle

Onerva ajetaan siitä takaisin tuolilleen.

Sillä eihän Onerva voisi istua muualla

kuin siellä missä Onerva on aina istunut.

Ei, Onerva istuu paikallaan ja kuuntelee.

Onerva on hiljaa ja antaa muiden puhua.

Onervan isä on avannut keskustelun.

Onervan isä ottaa puheeksi fysiikan.

Kuinka monta kuplaa kuohuviinissä syntyy tunnissa?

Laskemiseen uppoutuu koko Onervan perhe.

Onerva itse ei tiedä siihen vastausta.

Onervaa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.

Onervalle on se ja sama miten aika on suhteellista

kuinka maanvetovoima vaikuttaa esineisiin

miten valo taittuu linssissä

ja kuinka pitkiä aaltoja on infrapunasäteilyssä.

Onervaa kiinnostavat aivan muut asiat.

Silti Onerva hymisee, nyökyttää, yrittää osallistua.

Onerva kuitenkin uppoutuu samalla avaruuteen.

Siihen toiseen avaruuteen

Onervan avaruuteen.

Onervan avaruudessa Onervalle on oma paikkansa.

Oma tuoli, jolla Onerva saa liikkua ihan minne haluaa.

Avaruudessa kun ei ole painovoimaa.

Onerva juo siellä omaa viiniänsä

eikä mitään kuohuviiniä.

Avaruudessa kun ei ole hiilidioksidia.

Onerva leijuu pää alaspäin tuolin selässä

ja kiikaroi kohti maapalloa ja siellä Onervan kotia

jossa Onervan perhe pohtii edelleen fysiikkaa

ja Avaruuden Onerva miettii itsekseen:

Miksi Onervan ja hänen perheensä avaruudet eivät kohtaa?

Miksi Onervan avaruudessa asuu vain yksi vaikka tilaa olisi useammalle?

Miksi Onervan ruokapöydässä ei ikinä puhuta?

- voimaeläimeni