Tietoa ei ole olemassa. On vain ihmisen luomia päätelmiä,
ajatuksia ja tulkintoja erilaisista havainnoista, joita teemme maailmasta. Tämä
saattaa kuulostaa radikaalilta, sillä maailmankuvamme on muodostunut
ajatukseen, jossa on olemassa vain yksi todellisuus. Se, jota me ihmiset
tarkastelemme oman näkökulmamme kautta. Ajatellaan vaikka aurinkolaseja:
jokaisella meistä on päässään eriväriset aurinkolasit, joiden takaa maailma
näyttää jokaiselle erilaiselta. Riisuessamme nämä lasit, oman
henkilökohtaisuutemme, niiden takaa paljastuu OIKEA maailma. Objektiivinen
totuus.
Tämä
ajatus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että me ylipäätään käsitämme
subjektiivisuuden, oman kokemuspohjamme. Jos tiedämme, että ihmismieli peilaa
maailmaa jatkuvasti persoonansa kautta, miten voimme väittää, että on olemassa
objektiivinen totuus? Eikö sekin vain ole meidän omaa tulkintaamme? Todellisuus
on lopulta vain ihmisten välinen sopimus jostain yhteisestä kokemusmaailmasta.
Emme
voi kuitenkaan väittää, etteikö maailmassa voisi olla myös lainalaisuuksia,
olemassa olevia asioita. Huoneen seinä on seinä. Se on kova, eikä sen läpi voi
kävellä. Se ei riipu ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta; seinä ja sen
ominaisuudet ovat toiselle ihmiset samat. Todellisuus, sellaisena kuin me sen
käsitämme, muodostuu siis pohjimmiltaan aistihavainnoista. Minä tunnen seinän
kättäni vasten, joten se on minulle olemassa. Tieto seinästä ei tee siitä
minulle totta vaan siitä tehty aistimus.
Tietoyhteiskunnassa
ihmisen elämää tarkastellaan rationaalisesta, loogisesta ja tieteellisestä
näkökulmasta. Siitä tehdään tutkimuskohde, objekti, jota ihminen voi
tarkastella, selitellä ja mitata. Tutkimuksesta on paljon hyötyä; ihminen on
kehittänyt sen avulla esimerkiksi luonnontieteet ja sitä kautta lääketieteen.
Blaablaablaa. Jollain tavalla
minun pitäisi tämäkin teksti päättää, mutta en kyllä jaksa. Todellisuus on mitä
on, eikä minulla ole siihen tällä hetkellä puuttumista. Vaikka olisihan se
mukavaa muuttaa tämä väsymykseni joksikin toiseksi tunteeksi, mutta kun ei. Se
on tämänhetkinen aistimukseni, eikä se kyllä poistu, vaikka kuinka yrittäisin
tarkastella asiaa mistä näkökulmasta tahansa, käännellä ja väännellä, tutkia ja
tuumailla.
Tämä on luonnontieteissä ehdoton
miinuspuoli. Se osaa olla välillä niin helvetin tylsää. Minkä ihmeen takia minä
joudun jännittämään jokaisen aivosoluni äärimmäiseen asentoon, että saan
koottua niissä jotain sanottavaa, mikä kuulostaa edes jokseenkin järkevältä? Kaikki
tämä vaiva, vaikka lopputuloksena on se, että kukaan meistä ei tiedä, pitääkö
pohdittava asia paikkaansa, puhumattakaan siitä tehdyistä loputtomista
spekulaatioista.
Totta on kyllä se, minkä totesin
jo aluksi: tietoa ei ole olemassa. Mutta mitä me teemme tälläkään tiedolla?
Mielummin elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani, omine pienine
ongelmien, ennemmin kuin ajattelen asioita sen ulkopuolella. Miksi? No siksi, kaikki
muu on niin pelottavaa. Loputtomat kysymykset, joihin kenellekään ei ole
vastausta. Yksi, valtava avaruus, niin iso, ettei ihminen voi sitä edes
ymmärtää. Miksi kukaan haluaisi ajatella sitä? Se johtaa vain ahdistukseen ja
merkityksettömyyden tunteeseen. ”No mutta eikös se juuri ole ihanaa, että
ihminen on pienen pieni ja maailma on niin suuren suuri, mutta silti me olemme
jokainen ainutlaatuisia yksilöitä!” joku saattaisi sanoa ja lisätä vielä
perään: ”Elämä on ihanaa ja ihmeellistä!”
Noniin. En halua kuulostaa
kyyniseltä, mutta joskus tilanne vaatii sitä. Lukemani teksti, josta tämäkin
sepustus sai alkunsa, kertoi siis kokemuksesta, objektiivisuudesta, tiedosta,
jne. Se oli kyllä tuhti paketti, enkä ollut varma, ymmärsinkö sen niin
perusteellisesti kuin olisin halunnut. Jotain siitä jäi kuitenkin käteen.
Pitää olla avoimempi ihmisten kokemuksille eri asioista ja tilanteista. Johonkin ihan tavalliseen hetkeen, vaikkapa oppituntiin, saattaa sisältyä koko maailma kun sitä aletaan perkaamaan ihminen ihmiseltä, kokemus kokemukselta. Millainen ilmapiiri siellä oli? Kuka käyttäytyi oudosti? Ketä salaa kadehti? Oliko joku viehättävä? Mitä siinä hetkessä ei todellakaan olisi saanut tehdä? Tai sanoa? Näen mielessäni kuvan harsomaisesta kerroksesta ihmisten välissä. Kommunikaatio, itsetunto, suhde tilaan ja aikaan. Nämä ovat kokemuksen peruselementtejä. Niitä ei vaan lukenut siinä tekstissä.
- voimaelän
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti