Kaupunki

Lapsena minulla oli aina tapana juoksennella pitkin Espoon Nuuksion metsiköitä. Kiipeilin pitkin kallioita, hypin ojien yli ja kävin Sorlammessa uimassa. Tunsin metsän kuin omat taskuni; missä sijaitsi grillauspiste, mistä löytyi hiidenluola, missä vanha polku loppui ja uusi alkoi. Se metsä oli minun salainen kaupunkini. Muut patikoijat ja telttailijat näyttäytyivät minulle vain joutavina turisteina. Heille Nuuksio tarkoitti vain päivän mittaista luontoseikkailua. Minulle taas Nuuksio oli kaikki kaikessa; se oli lähtemätön osa omaa identiteettiäni.

                      Elinympäristöllä on merkittävä vaikutus siihen, miten muodostamme kuvan itsestämme. Lapsuudenkoti luo meille läheisyyden ja turvallisuuden tunteen, naapurusto ja pihapiiri suhteuttavat meidät ympäröivään tilaan sekä ihmisiin ja kaupunki sitoo meidät osaksi isompaa kokonaisuutta: yhteisöä. Koska ihminen on sosiaalinen olento, heijasta hän jatkuvasti itseään muista ihmisistä. Esimerkiksi saadessamme palautetta hyvästä suorituksesta tai vastaavasti nuhteita huonosta käytöksestä, imemme nämä tiedot itseemme ja tulkitsemme niiden kautta minuuttamme. Onko siis niin, että pohjimmiltaan ihminen ei itse luo yhteisöä, kaupunkia, vaan kaupunki luo ihmisiä?

                      Kyllä ja ei. Ihminen on tiedostava yksilö, jolla on oma tahto. Meillä on myös voimakas pyrkimys suojella yksityisyyttämme ja määritellä itse omat rajamme. Jos katsomme Helsingin kaduilla käveleviä ihmisiä, pystymme aistimaan heidät suhteessa ympäröivään tilaan. He liikkuvat eteenäin, katse ympäristössä harhaillen tai maata laahaten. Joku kuuntelee musiikkia, toinen tervehtii vastaantulijoita, kolmas katselee Töölönlahdelle. Vaikka nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, he elävät omassa, sisäisessä maailmassaan. Samaan aikaan he kuitenkin muodostavat yhtenäisen ihmisryhmän: kaupunkilaiset. Voimme siis tulkita heitä kahdella eri tavalla. Joko toisistaan erillisinä tai toisiinsa kietoutuneina.

                      Kun muutin 17-vuotiaana Nuuksiosta Helsingin Merihakaan, en tuntenut itseäni kaupunkilaiseksi. Olin käynyt kouluni kolmannesta luokasta asti Helsingissä, mutta kaupungissa oli jotain todella etäistä. Ihmiset olivat kiireisimpiä ja välttelivät katsekontaktia. Talot eivät enää olleet puisia omakotitaloja vaan harmaina nousevia asuntopylväitä. Kerran ystäväni luona vieraillessani hämmästelin silmät lautasen kokoisina ja suu levällään kerrostalon hissiä. Siis hissiä! Asuintalossa! Ystäväni nauroi minulle ja tokaisi, etten selvästi ole helsinkiläinen. Nauroin hänen mukanaan, vaikka minua raivostutti. Mikä oikeus hänellä oli määritellä minut ulos helsinkiläisidentiteetistä? On minun asiani päättää, millä tavalla itseni näen ja mihin ihmisryhmään kuulun.

                      Identiteetti onkin äärimmäisen henkilökohtainen ja herkkä asia ihmiselle. Näemme uutisissa jatkuvasti tilanteita, joissa identiteetit ja kaupungit ottavat toisistaan mittaa. Esimerkiksi Jerusalemin kahtiajako on osin maantieteellinen, itä- ja länsiosien välinen, mutta ennen kaikkea yhteisöllinen ja sitä kautta tunneperäinen. Kaksi aluetta ovat sijainniltaan aivan toistensa vieressä, mutta kansa ja heidän identiteettinsä täysin toisia. Vastaavanlaisia vastakkainasetteluja kaupunkien välillä on nähty myös lukemattomissa muissa sodissa ja konflikteissa. Pahimmillaan kaupungit ja niihin sisältyvät identiteettikysymykset aiheuttavat ennakkoluuloisuutta ja väkivaltaisuutta.

                      Jopa minun salaisen kaupunkini identiteetti sai kolauksen. Espoon kaupunki päätti pari vuotta sitten rakennuttaa Nuuksioon Haltia-nimisen luontokeskuksen. Se ei ole toki mitään verrattuna maailmalla tapahtuviin verisiin yhteenottoihin, mutta minua se kosketti syvästi. Metsät, jotka olivat aikaisemmin puhtaat ja salaperäiset, täyttyivät kasvottomista ihmismassoista. Pitkäjärven rantaan rakennettiin valtava, heurekamainen tutkimuskeskus, jonka kyljessä luki isolla ”RESTAURANG”. Parkkipaikat täyttivät rinteet, joissa kasvoi ennen valkovuokkoja ja vaatimattomalle Nuuksiontielle tallattiin hohtavan uusi jalkakäytävä.

                      Katsellessani kaupunkini luhistumista, tunsin, kuinka lapsuuteni kaatui sen mukana. Kaikki metsäiset piilopaikkani sahattiin puiden mukana kahtia, ja vesi, jossa leikin Nuuksion merenneitoa, imettiin kuiviin ja pullotettiin juomavedeksi. Olin kuin Rooman keisari, joka katsoi kaupunkinsa palavan ja murenevan tuhkana maahan. Minne minun kaupunkini katosi? Onko se vielä jossain? Missä?

                      Jonkin ajan päästä ymmärsin, mikä seuraa kaupunkien luhistumisesta ja identiteetin rikkoutumisesta: muutos. Se liittää identiteettimme aikaan ja pitää sen kehityksessä. Enää Nuuksion metsät eivät aiheuttaneet minussa suurta menettämisen tunnetta vaan lähinnä haikeutta. Haikeutta siitä, että asiat, jotka joskus tuntuivat koko maailmalta, voivat muuttua ja jäädä ajanmittaa osaksi historiaa. Samaan aikaan sain kuitenkin elämääni uusia ympäristöjä. Monen Helsingissä asutun vuoden jälkeen muutin Tukholmaan.

                      Siellä asuessani kiipesin kerran Södermalmin kallioille ja katelin eteeni aukeavaa kaupunkimaisemaa. Kaupunki oli suuri ja vieras, mutta sillä hetkellä se tuntui minun omaltani. Vaikka koin itseni suomalaiseksi, pystyin samaistumaan Tukholman asukkaisiin, niihin samanlaisiin kävelijöihin, joihin törmään aina Helsingin kaduilla. Tunsin voimakkaasti samanaikaista yksilöllisyyttä että yhteisöllisyyttä. Minä seisoin niillä jaloilla, sillä kalliolla vieraassa maassa ja silti ymmärsin sen kuuulttuuria ja kansaa. Se oli avoimuutta.

                      Juuri avoimuus, samanaikainen kunnioitus omaa ja muiden identiteettiä kohtaan, on maailmassa avainasemassa. Sota ei tule koskaan loppumaan, metsää tullaan kaatamaan, eikä identiteettien ja kaupunkien ristiriita tule päättymään. Mutta olemalla avoimia muiden identiteeteille, vieraille kaupungeille ja jatkuvalle muutokselle, voimme ymmärtää toisiamme paremmin ja löytää rauhan itsellemme.

                      Ja mitä tulee minun salaiseen kaupunkiini; tulen aina pomppimaan niillä samoilla Nuuksion mättäillä. Mielensopukoissani, jonne yksikään telttailija ei löydä.

- voimaeläin