Jumalainen polku

Seurakunnan puutarha. MARIA (14v. rippikoululainen) juoksee pensaiden välissä aukealle nurmikolle.

MARIA:

Mä oon valmis!

Marian perässä juoksee PEKKA ja TUUKKA (16v. rippikoulun isosia). Pekalla on huivi kädessään.

PEKKA:

Oolrait! Käänny ympäri. (pukee huivin Marian kasvoille)

MARIA:

No oho! Onks tää joku seikkailurata?

TUUKKA:

Jotain siihen suuntaan.

PEKKA:

Näätkö sä mitään?

MARIA:

En!

PEKKA:

Hyvä.. (ääntään hiljentäen) Tervetuloa riparin loppuhuipennukseen eli jumalaiseen polkuun

TUUKKA:

Sut on Maria tuomittu kuolemaan kaikista synneistä joita oot elämäs aikana tehnyt.

PEKKA:

Nyt me viedään sut teloitettavaksi. Seuraa meitä.

Tuukka ja Pekka tarttuvat Mariaan ja lähtevät kuljettamaan häntä eteenpäin.

MARIA:

Mitä jos mä törmään johonkin?

TUUKKA:

Shh! Ei puhetta.

Pekka hajaantuu Tuukasta ja Mariasta.

TUUKKA:

Uskotko sä Jumalaan?

MARIA:

Öö.. En mä tiiä.. Tai siis.. Joo, mut mä en kuulu kirkkoon.

TUUKKA:

Mikset?

MARIA:

Äiti ja isäkään ei kuulu niin mua ei kastettu.

TUUKKA:

Tiesitsä että jos sä et kuulu kirkkoon niin sä joudut helvettiin?

MARIA:

Siis mitä?

Pekka hiipii takaisin Tuukan ja Marian luokse. Hänellä on mukanaan kivi ja veitsi.

TUUKKA:

Mieti Maria nyt oikeesti mitä kaikkee pahaa oot tehny maailmalle.. Muille ihmisille.. Itelles..

MARIA:

Tää ei oo nyt kauheen hauskaa..

PEKKA:

Sä ansaitset kuolla.

TUUKKA:

Sä oot vaan saastanen ihmispaska.

PEKKA:

Tällä me katkaistaan sun pää.

MARIA:

Lopettakaa!

Tuukka vetäisee huivin pois Marian silmiltä. Sitten he juoksevat Pekan kanssa pois. Maria seisoo yksin puutarhassa ja hengittää raskaasti. Pian KALLE (43v. pappi) saapuu valkoisessa kaavussa Marian takaa.

KALLE:

Ei mitään hätää Maria. Kaikki on hyvin.

MARIA:

Toi.. Toi oli ihan kauheeta.

KALLE:

Se on nyt ohi. Jumalan rakkaus pelasti sut telotukselta.

MARIA:

Ne sano mulle kauheita asioita.. Tuukka ja Pekka..

KALLE:

Maria, kato tänne. Sä selvisit. Sä katoit kuolemaa silmiin ja voitit sen.

MARIA:

Niin.. Mulla on outo olo..

KALLE:

Haetaan sulle jotain syötävää.. Mut Maria.. Vastaa nyt sydämelläs: uskotko sä Jumalaan?

(tauko.)

MARIA:

Kyl mä uskon.

Kalle hymyilee ja ohjaa sitten Marian pois puutarhasta.

- voimaeläin

###HaPPYnEZZZzzzz

###HaPPYnEZZZzzzz.. Häshtääg aika samenttine meininkii. Mä seison järven rannal ja katon vettä ja on juhannuz ja jengi hengaa jossai mökin huudsseil. Mul o blinksut ja kledjut paikallaa, oon aika helmi muija mut sit mä katon itteeni siit veden pinnasta ja mul alkaa soimaa kellot mun päässä. ”The bells are starting to ring.” Sellane jäätävä kilahdus täyttää mun pään ja yhtäkkii se koko juhannuz muuttuu kultasex seinäx, jossa kaikki logot vaan pyörii ympyrää. Joku japanilaine muija kävelee hitaasti mun luo ku jotai cätwaaalkkii, riisuu sen rinzikat ja sit se ottaa microphonin ja hönkii siihe sellasel Alicia Keyes-stylellä et ”hei Johanna, ota toi sun ruutukukkapaita viddun, anna jengin nähä mite rumalta sä näytät”.

Ouu shiit, mä kelaan eka mut sit alan miettii Jack Danielssii, spritee, chanelii, versacee, louis vuittonii, missoonii, mulberrii, cocista, nestlee, fantaa, mäkkärii, valioo, toys r ussii, starbucksii.. Sitä jengii on vaan nii vidusti täällä. Se kilahdus kuuluu taas ja sit mu on pakko duuunaa se. #mä #otan #esiin #mun #kaks #etusormee #ja #tungen #ne #mun #kurkkuun #ja #lervaan #sen #kaiken #paskan # mitä #oon #imeny #mainoksist #mediast #japanist #chanelilt #newyorkist #ja #silt #jäbält #joka #sano #mulle #et #se #venaa #et #se #pääsee #”lykkii #mua #takaapäi.”

Mut hei nou hätä nou hätä. Ttttää muija on vastt nuori, elämä eessä, lippis päässä, skedelauta selässä, luupit korvissa, etunojassa. Just live your life!! Don’t be so scared, take it easy, life is like a box of chocolate you never know what you’re gonna get. Mä huusin noitt sanoi weeceen pytylle ainaki 5 vuotta. So bring it on bitch!! Jos mä taivutan mun selkää peili eees ni näytän iha bikini fitness$$ finalistilt. Se feissiki on mulle tutttu. Selfie, belfie, duck face, pretty girl, finnish babe. Kaikki osaa tehä juutube videon! Pist vaa vähä valoo feissiin, kiiltoo huulille, ota silmäsuurennukset ku smoukahontas ja lyö ittes läpi!!

Haloo jengi!! Tajuuttexte et te kuulutte X-sukupolveen?? ÄXÄ VOI TEHÄ IHA MITÄ VAA. Äxä voi saada levytyssopimuksen Warner Musicille tai Universalille vaa tekemäl jonku cuulin lauluvideon juutuubii. Siit voi tehä sellasen fakin päheen kuvan instagrammiii ku sä ja sun viissataa läheisintä levytysyhtiönjäbää poseette sen sopparin kaa, näytätte kolmee sormee samaan aikaan ja huudatte villisti et ”FUCK YEAAHHHh”. Kuvatextix ”hyvi pyyhkii, uusii tuulii, levytyslafka alla ;)))”. Sit saatte ainaki 500 likee ja jengi itkee omaa paskuuttaan yksin himassa ku vertaa itteensä teihi. Mut hei so what kylhä sulki o salee paska olo ittestäs!! Life is a bitch!

Mut siiszz mä olin siel järven rannnal.. Katoin niit mun käsii joihin oli tarttunu vähä juhannusfuudii, pringlessii ja sitä kuulusaa spritee. Se näytti sellaselt taikinalt, mitä pysty vetelee sormien välis ja tsiigaa et kui siistii, mä voin syyyä nää ja kirjottaa sit tietsikal ”ctrl+z”, kumoo kaiken.. Tää on nii tän kaiken arvost. Huomen mä nään melgee mun six-päkin ku nostan mun paitaa mun 705 e/kk-yksiön peilin ees. Tai webkamerassa. Sit joku jäbä, joka viettää koko laiffinsa jotai paskoi räp-covereit tehden, näkee mun kuvan ja kelaa et whadddefak toi muijaha näyttää iha Kim Kardashianilt.. Sit se vetää yxin käteen himassa, tulee johonki se vitu kalliisee merkkipaitaan ja piilottaa sen pyykkikorin pohjalle ettei sen muija nää sitä.. Ja sit ku se muija ois siin, oikeena tyyppinä, se jäbä ois iha nolon ku se ei saa itteensä fiilixiin ku se on tottunu vaa toho mediasexiin.

XOXOXOXOXOXOxoxoxoxo... Oonx mä sopivasti anorectinen mut bootilicious niiku beyonce? Oonx mä tarpeex ines niikö ne cuulit hipstörmuijat, joil o liila tukka, kaks pikkunutturaa, mustat huulet ja kuviolegginssit? Mut kuitezki sellane aito ja syvälline, jol o kaikkee fiksuu sanottavaa? Kai mä oon tarpeeks ÄXÄ??

Mut jos mä oon äxä ja muutenki helmi muija nii mix must tuntuu tältä?? Mix mua ahistaa ja masentaa?? Mix maailma on välillä vaa nii tyhjä ja oksettava mesta, jossa kaikki o myytävänä, ihmiset o kiinnostuneit vaa isoist karvanopist eikä uskalla kattoo sinne mitä ei näy somessa? Kohdata oikeestzz itteensä, sanoo mitä aattelee, olla vaik iha hiljaa, olla heikko, haavoittuvaine, herkkä, rehelline.. Mut toisaalt mitä sil o välii ku kuka ny sellast ihailis?!

###HaPPPYnEZZZzzz... Mä lähin sielt ranzult viettää juhannuzt enkä kertonu kellekkää mitä tein. Aika läbbä. Se lerva jäi sinne kelluu ja näytti iha chanelin logolt.

- voimaeläin

Kaupunki

Lapsena minulla oli aina tapana juoksennella pitkin Espoon Nuuksion metsiköitä. Kiipeilin pitkin kallioita, hypin ojien yli ja kävin Sorlammessa uimassa. Tunsin metsän kuin omat taskuni; missä sijaitsi grillauspiste, mistä löytyi hiidenluola, missä vanha polku loppui ja uusi alkoi. Se metsä oli minun salainen kaupunkini. Muut patikoijat ja telttailijat näyttäytyivät minulle vain joutavina turisteina. Heille Nuuksio tarkoitti vain päivän mittaista luontoseikkailua. Minulle taas Nuuksio oli kaikki kaikessa; se oli lähtemätön osa omaa identiteettiäni.

                      Elinympäristöllä on merkittävä vaikutus siihen, miten muodostamme kuvan itsestämme. Lapsuudenkoti luo meille läheisyyden ja turvallisuuden tunteen, naapurusto ja pihapiiri suhteuttavat meidät ympäröivään tilaan sekä ihmisiin ja kaupunki sitoo meidät osaksi isompaa kokonaisuutta: yhteisöä. Koska ihminen on sosiaalinen olento, heijasta hän jatkuvasti itseään muista ihmisistä. Esimerkiksi saadessamme palautetta hyvästä suorituksesta tai vastaavasti nuhteita huonosta käytöksestä, imemme nämä tiedot itseemme ja tulkitsemme niiden kautta minuuttamme. Onko siis niin, että pohjimmiltaan ihminen ei itse luo yhteisöä, kaupunkia, vaan kaupunki luo ihmisiä?

                      Kyllä ja ei. Ihminen on tiedostava yksilö, jolla on oma tahto. Meillä on myös voimakas pyrkimys suojella yksityisyyttämme ja määritellä itse omat rajamme. Jos katsomme Helsingin kaduilla käveleviä ihmisiä, pystymme aistimaan heidät suhteessa ympäröivään tilaan. He liikkuvat eteenäin, katse ympäristössä harhaillen tai maata laahaten. Joku kuuntelee musiikkia, toinen tervehtii vastaantulijoita, kolmas katselee Töölönlahdelle. Vaikka nämä ihmiset ovat samassa tilanteessa, he elävät omassa, sisäisessä maailmassaan. Samaan aikaan he kuitenkin muodostavat yhtenäisen ihmisryhmän: kaupunkilaiset. Voimme siis tulkita heitä kahdella eri tavalla. Joko toisistaan erillisinä tai toisiinsa kietoutuneina.

                      Kun muutin 17-vuotiaana Nuuksiosta Helsingin Merihakaan, en tuntenut itseäni kaupunkilaiseksi. Olin käynyt kouluni kolmannesta luokasta asti Helsingissä, mutta kaupungissa oli jotain todella etäistä. Ihmiset olivat kiireisimpiä ja välttelivät katsekontaktia. Talot eivät enää olleet puisia omakotitaloja vaan harmaina nousevia asuntopylväitä. Kerran ystäväni luona vieraillessani hämmästelin silmät lautasen kokoisina ja suu levällään kerrostalon hissiä. Siis hissiä! Asuintalossa! Ystäväni nauroi minulle ja tokaisi, etten selvästi ole helsinkiläinen. Nauroin hänen mukanaan, vaikka minua raivostutti. Mikä oikeus hänellä oli määritellä minut ulos helsinkiläisidentiteetistä? On minun asiani päättää, millä tavalla itseni näen ja mihin ihmisryhmään kuulun.

                      Identiteetti onkin äärimmäisen henkilökohtainen ja herkkä asia ihmiselle. Näemme uutisissa jatkuvasti tilanteita, joissa identiteetit ja kaupungit ottavat toisistaan mittaa. Esimerkiksi Jerusalemin kahtiajako on osin maantieteellinen, itä- ja länsiosien välinen, mutta ennen kaikkea yhteisöllinen ja sitä kautta tunneperäinen. Kaksi aluetta ovat sijainniltaan aivan toistensa vieressä, mutta kansa ja heidän identiteettinsä täysin toisia. Vastaavanlaisia vastakkainasetteluja kaupunkien välillä on nähty myös lukemattomissa muissa sodissa ja konflikteissa. Pahimmillaan kaupungit ja niihin sisältyvät identiteettikysymykset aiheuttavat ennakkoluuloisuutta ja väkivaltaisuutta.

                      Jopa minun salaisen kaupunkini identiteetti sai kolauksen. Espoon kaupunki päätti pari vuotta sitten rakennuttaa Nuuksioon Haltia-nimisen luontokeskuksen. Se ei ole toki mitään verrattuna maailmalla tapahtuviin verisiin yhteenottoihin, mutta minua se kosketti syvästi. Metsät, jotka olivat aikaisemmin puhtaat ja salaperäiset, täyttyivät kasvottomista ihmismassoista. Pitkäjärven rantaan rakennettiin valtava, heurekamainen tutkimuskeskus, jonka kyljessä luki isolla ”RESTAURANG”. Parkkipaikat täyttivät rinteet, joissa kasvoi ennen valkovuokkoja ja vaatimattomalle Nuuksiontielle tallattiin hohtavan uusi jalkakäytävä.

                      Katsellessani kaupunkini luhistumista, tunsin, kuinka lapsuuteni kaatui sen mukana. Kaikki metsäiset piilopaikkani sahattiin puiden mukana kahtia, ja vesi, jossa leikin Nuuksion merenneitoa, imettiin kuiviin ja pullotettiin juomavedeksi. Olin kuin Rooman keisari, joka katsoi kaupunkinsa palavan ja murenevan tuhkana maahan. Minne minun kaupunkini katosi? Onko se vielä jossain? Missä?

                      Jonkin ajan päästä ymmärsin, mikä seuraa kaupunkien luhistumisesta ja identiteetin rikkoutumisesta: muutos. Se liittää identiteettimme aikaan ja pitää sen kehityksessä. Enää Nuuksion metsät eivät aiheuttaneet minussa suurta menettämisen tunnetta vaan lähinnä haikeutta. Haikeutta siitä, että asiat, jotka joskus tuntuivat koko maailmalta, voivat muuttua ja jäädä ajanmittaa osaksi historiaa. Samaan aikaan sain kuitenkin elämääni uusia ympäristöjä. Monen Helsingissä asutun vuoden jälkeen muutin Tukholmaan.

                      Siellä asuessani kiipesin kerran Södermalmin kallioille ja katelin eteeni aukeavaa kaupunkimaisemaa. Kaupunki oli suuri ja vieras, mutta sillä hetkellä se tuntui minun omaltani. Vaikka koin itseni suomalaiseksi, pystyin samaistumaan Tukholman asukkaisiin, niihin samanlaisiin kävelijöihin, joihin törmään aina Helsingin kaduilla. Tunsin voimakkaasti samanaikaista yksilöllisyyttä että yhteisöllisyyttä. Minä seisoin niillä jaloilla, sillä kalliolla vieraassa maassa ja silti ymmärsin sen kuuulttuuria ja kansaa. Se oli avoimuutta.

                      Juuri avoimuus, samanaikainen kunnioitus omaa ja muiden identiteettiä kohtaan, on maailmassa avainasemassa. Sota ei tule koskaan loppumaan, metsää tullaan kaatamaan, eikä identiteettien ja kaupunkien ristiriita tule päättymään. Mutta olemalla avoimia muiden identiteeteille, vieraille kaupungeille ja jatkuvalle muutokselle, voimme ymmärtää toisiamme paremmin ja löytää rauhan itsellemme.

                      Ja mitä tulee minun salaiseen kaupunkiini; tulen aina pomppimaan niillä samoilla Nuuksion mättäillä. Mielensopukoissani, jonne yksikään telttailija ei löydä.

- voimaeläin

Äiti

Äiti. 59-vuotias tummapiirteinen nainen Jyväskylästä. Päätoimittaja, kirjoittaa Design & Home –nimiseen aikakausilehteen. Erittäin tyylikäs; tietää, miten yhdistetään Marimekko-tunika graafisiin helmiin ja nilkkurikenkiin. Supliikki; osaa nostaa kuohuviinilasin perhejuhlien yhteydessä, katsoa kaikkia kohteliaasti silmiin, kertoa hauskan, mieltälämmittävän tarinan ja saada vieraat tuntemaan olonsa kotoisaksi. Äiti on myös kätevä; häneltä hoituu niin maustekakun leipominen kuin kenkien vahaaminen ja kiilottaminen.

Näin äiti voisi esitellä itsensä lehden pääkirjoituksessa, jonka vieressä komeilee hänen kuvansa. Siinä äiti poseraa kolmikymppiseksi meikattuna, rohkeisiin väreihin stailattuna, käsi leualla leväten ja vaaleat silmät tuikkien. Minulla on usein tapana käydä lehtihyllyllä, hakea designlehti käsiini ja katsoa sitä pääkirjoituksen kuvaa. Sillä naisella on äidin silmät, hampaat, huulet, iho, luusto. Mutta se ei ole minun äitini.

Minun äitini on se hetki, kun juhlien jälkeen vieraat ovat lähteneet, pöytä on korjattu ja talo hiljentynyt. Äiti istuu ruokapöytämme ääressä, nojailee kyynärpäihin ja katselee mietteissään pihalle. Kun yritän kysyä häneltä, viihtyikö hän vieraiden seurassa, äiti havahtuu ja silloin näen hänen oikean ilmeensä. Vahvasankaisten silmälasien takaa välähtää ensimmäistä kertaa suru. Äidin silmät eivät ole enää siniset vaan harmaat ja hänen suupielensä eivät paljasta suoraa hammasrivistöä vaan kääntyvät alaspäin. ”Kaikki meni mainiosti. Vieraat viihtyivät hyvin ja ruokakin riitti”, äiti toteaa ja siirtää katseensa jälleen ikkunaan.

Silloin minä yritän muistella, miltä äiti näytti lapsena. Pikku-Kaija, joka oli näyttänyt pieneltä eukkoselta. Äiti oli ollut aikamoinen räävä suu, jykeväluinen ja tomera. Hän oli ottanut selvää jokaisesta kivestä ja kannosta, joka Oulusta löytyi. Äiti oli sisaruksiaan kaksikymmentä vuotta nuorempi, rakastettu iltatähti, joka oli syntynyt keskelle suurta menetystä. Ella, äidin isosisko ja minun tätini, oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin tuberkuloosiin. Hänen valokuvaansa säilytettiin äidin lapsuudenhuoneessa. Pyhä ja kaunis Ella, johon äiti ei tulisi koskaan yltämään. Hän nukahti joka ilta sitä kuvaa katsellen.

Design & Home-lehden pääkirjoituskuvaa katsellessani mietin, onko äidin ilme se sama, joka Liisalla oli siinä valokuvassa. Onko se hänen, pikku-Kaijan, yritys täyttää se aukko kodissaan, jonka hänen siskonsa kuolema jätti?

Voi äiti. Voisitpa sinä jonain päivänä lopettaa poseeraamisen, pääkirjoitusten kirjoittamisen, kuohuviinien nostamisen, maustekakkujen leipomisen ja ainaisen pärjäämisen. Katsoisitpa sinä minua juuri sinun oikealla ilmeelläsi, mitään peittelemättä, vähättelemättä, salaamatta.

Sillä sinun muotokuvasi ei löydy lähtien välistä tai roiku lapsuudenhuoneesi seinällä. Se on tallennettuna minun kasvoilleni, jotka näyttävät niin kovin sinulta.

- voimaeläin

Jääkausitanssi

Minä seison keskellä jäistä maisemaa. Jalkojeni alla jääkerros jatkuu kilometreinä alaspäin. Ilma on höyryinen, harmaan kostea, aivan kuin savua, joka kantautuisi kaukaa mannerlaattojen päästä. Lumi on peittänyt värit; ne ovat karanneet paksun pilvikerroksen taakse ja jättäneet jäljelle vain punertavan häivähdyksen. Annan valkoisuuden täyttää kaikki aistini. Hetken aikaa oloni on kirkas ja selkeä.

Tällä jäätiköllä ei ole ihminen koskaan kävellyt. Ne lyhistyivät roudan alle jo kauan sitten. Heidän kätensä tärisivät kohmeudesta kun he viimeisillä voimillaan yrittivät sytyttää tulitikkuja. Viima oli aivan liian kova tulelle. Seuraavaksi he kokeilivat kääriytyä toisiinsa. Lapset keskelle, vanhat heidän ympärilleen ja muut reunoille. Monet alkoivat riisumaan takkejaan ja tarjoamaan niitä heikoimmille, mutta pakkanen tunki niin syvälle, ettei käsien liikuttaminen onnistunut. Vähitellen ihmisjoukko vajosi polvilleen, siitä nilkoilleen, pian selilleen ja lopulta heitä kerrosti monta senttiä routaa. Jäätikköä katsellessani voin edelleen erottaa kylmyyden kangistamat sormet sen alta. Ne osoittavat siihen suuntan, missä joku lapsi anoi edelleen takkia.

Jatkan matkaani jäätiköllä. Paljaat varpaani rouhivat jääsohjoa, jonka reiät tuijottavat minua kuin tuhannet silmät. Ihmettelen, miksi juuri minun ihoni kestää tämän ilmaston, jään, viiman ja katastrofin. Ehkä minä vain olen tottunut siihen. Ehkä minunkin tekisi mieli kaatua maahan, valua vaaleana liejuna pitkin vesiuroja, osua muinaiseen vasaraan, joka puolestaan heilauttaisi jäätikkökuutin kalloa, joka vierisi rinnettä alas, tipahtaisi kaarnapalalle, jonka päältä singahtaisi hiiliseos ja leviäisi taivaalle hienona pölynä. Silloin se värjäisi minut, vaalean lieju, pikimustaksi. Olisin kuin kylmää öljyä, maisemasta irtonaista. Juuri siksi minä kestän tätä kylmyyttä paremmin kuin muut; minun värini on musta, enkä ikinä sekoittuisi valkoisen kanssa. Minun koostumukseni on nestettä, pidättelemätöntä ja liukasta, eikä se ikinä asettuisi tiettyyn muotoon tai asentoon.

Jokin sihahtaa selkäni takana. Ehdin nähdä vain keltaiset kipinät ja punertavaksi taittuvan savun, kun tajuan, mistä on kyse. Hahaa, jäätikkötaipaleeni on saanut uuden käänteen! Käännyn terävästi ympäri kuin veitsistä tehty nukke, tuijotan taivasta ja nauran silmilläni. Jäävuorien yläpuolella minua kohti lähestyy liekehtivä, hehkuva tulipallo. ”Se on meteoriitti!” minä kiljun ja lähden juoksemaan sitä vastaan. ”Osu tänne! Osu! Osu!”

Meteoriitti sähisee lävistäessään sakean pilvipeitteen ja tiputtaa sen sekaan tuhkaa. Vesi, tuli ja ilma käyvät hikistä taisteluaan, kun meteoriitti puskee itsensä läpi esteiden, ilmakehän loputtoman dominojonon. Minä tanssin jääkausitanssiani ja yritän olla ajattelematta kuolemaa. Mitä sitten, jos palava kivi osuu tänään tälle jäätikölle juuri minun päälleni? Hyvästi turha jäätiköiden taivalaminen! Hyvästi yksinäisyys! Hyvästi pärjääminen! Jäänmurskaajan alle tässä vaan jäädään!

Sanani nousevat taivaisiin kuin rengas tikapuita pitkin. Ne hyppivät pilveltä toiselle, tipahtavat kipinöinä tuulen vireeseen ja kantautuvat sen mukana meteoriitin liekkikorviin. Meteoriitti pysäyttää matkansa siihen paikkaan. Se jää leijumaan aivaan kannelle ja hetken aikaa se näyttää täytetyltä jätesäkiltä. Minä parahdan ja sinkoan taivaalle huudon: ”Hei! Mitäs tää nyt on?” Meteoriiti tutkii minua tulinen silmä kiiluen. Siitä valuvat, kiehuvat vesipisarat tipahtelevat viereeni, sihahtavat ja sulattavat reiän jäähän. ”Minä en liiskaa, jos ei ole aivan pakko. Jos haluat palaa elävältä, suosittelen tekemään sen itse”, meteoriitti mörisee ja kääntyy vaivalloisesti ympäri. Sitten se jatkaa matkaansa takaperin sinne, mistä oli tullutkin.

Olen lopettanut jääkausitanssini. Siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä pois tästä jäisestä maisemasta. Ja vielä itse sen pilasin! Käännän katseeni jäähän porautuneisiin reikiin. Ne ovat täyttyneet vedestä. Kurkistan vielä syvmmälle ja näen, kuinka vesikerroksen alla jokin liekehtii: maan polttava keskipiste. Sen syke nousee pieninä kuplina veden pintaan. ”Tuli veden sisällä”, minä hymisen itsekseni. ”Aivan kuin peiliin katsoisi!”

- voimaeläin