Keväinen tervehdys

- voimaeläin

Kolme kohtausta

Miksi minä en ole poika? Se on ensimmäinen ajatukseni uudenvuoden aattona kun perheeni on mennyt viettämään iltaa tuttaviemme luokse. Meitä on kuusi lasta; minä, kaksi veljeäni sekä kolme muiden perheiden poikaa. Olen porukan ainoa tyttö. Ruskeasilmäinen, otsatukkainen, harvahampainen. Olemme vasta kouluikäisiä, joten tyttöyteni kuitataan ihastuksien ja ihmettelyn sijaan kevyellä olan kohauksella: ”Ai. Johanna. Se on Mikon ja Vesan sisko.” Sisko. Ikuinen ulkopuolinen, vaikka olen viettänyt perhetuttaviemme kanssa tismalleen saman verran aikaa kuin veljenikin. Ainoa asia, joka lopulta erottaa minut pojista, on se, että minä olen näkymätön.

Aurinko osuu espoolaisen päiväkodin pihalla törröttävän vaahteran oksien välistä suoraan silmiini. Vedän käsivarteni siristävien kasvojeni suojaksi kun kuulen samalla heleän huudon takaani: Jonsu! Jonsu! Se on paras ystäväni Heidi - päiväkodin suosikkityttö numero yksi. Hän saapuu luokseni rimapulajalkoineen ja haluaa leikkiä. On Heidin syntymäpäivä, joten hän saa valita leikin. Siinä seikkailevat valtavaan, kukilla vuorattuun tylliunelmaan pukeutunut prinsessa ja häntä suojeleva palvelija, joka oli puoliksi tyttö sekä poika.

Yhdenillanjuttu. Randompano.  Juhannusheila. Makaamme hänen vanhempiensa vuoteessa illan vetimet päällämme. Olen hetkeä aikaisemmin pyytänyt häntä, ettemme harrastaisi seksiä, mutta tässä sitä taas ollaan. Valmiina viemään homma loppuun, riisumaan kömpelösti vaatteemme, kähmimään toisiamme kylmillä käsillämme ja katsomaan toisiamme utuisesti silmiin. Hän ujuttaa kätensä reidelleni ja siitä pidemmälle. En tunne varsinaista inhoa, mutta en suurta nautintoakaan. Kuka makaa puoliksi minun päälläni? Kuka koskettelee kehoani kuin omaansa?

Mikko ja Vesa ovat tuoneet kotoamme valtavan pelilaudan, johon he ovat itse rakentaneet styroksista ja irtonurmesta kokonaisen kaupungin. Pojat kaivavat esiin miniatyyrinsä, täyttävät kokislasinsa ja uppoutuvat peliin. Minä yritän innostua, kysyä tarkentavia kysymyksiä. Tarjoan pringlessejä ja nauran heidän vitseilleen, joita en ymmärrä. Nostan katseeni perhetuttavaamme Olaviin, jolla on samanlaiset ruskeat silmät kuin minullakin. Olin kerran uskaltautunut kysymään, tykkäisikö hän minusta ehkä muutenkin kuin vaan kaverina. Olavi oli pudistanut päätään: ”Emmä osaa aatella sua sillai tyttötyttönä.” Uuden vuoden raketit räjähtävät. Pojat eivät keskeytä peliään.

Heidi ja minä kävelemme pitkin päiväkotimme pihaa jalkojamme katsellen ja vuorosanojamme höpötellen. Heidi kertoo minulle prinssistä, joka on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Myötäilen hänen kertomuksiaan, vaikka koenkin pettymyksen piston siitä, että Heidi on jopa mielikuvitusmaailmassa aina kiinnostuneempi muiden seurasta kuin minun. Silloin Heidi pysähtyy äkisti ja katsoi minuun. ”Mä haluan nähä sun housujesi sisään.” Hän haluaa varmistua, että hänen palvelijallaan todella on kaksi sukupuolta. Itseni esitteleminen päiväkodin pihalla tuntuu epämiellyttävältä, mutta annan Heidille periksi – onhan sentään hänen syntymäpäivänsä. Venytän housujeni ja alusvaatteideni nauhan irti lanteiltani, ja me kumarrumme katsomaan. Housuista paljastuu pieni, karvaton, tyttölapsen jalkojenväli. Sen nähtyään Heidi tuumaa ykskantaan; ”Selvä pimppi sekä pippeli.”

                      Muutamaa tuntia myöhemmin makaamme miehen kanssa edelleen sängyllä, väsähtäneinä ja toisiimme kietoutuneina. En osannut arvata, että se oli mies, joka ei lopulta pystynyt. Silti hän pitää minusta lujaa kiinni. Miksi, mietin hiljaa ja silitän hänen kättään; se on lämpimämpi kuin hetki sitten. Sängyn vieressä on vanha, puinen kaappi, jonka keskellä riippuu peili. Näen kylkimakuultani siinä vartaloni profiilin; lantion hypyn, vyötärön laakson ja herkän olkapään. Se on naisen vartalo. Ja ensimmäistä kertaa kaunis sellainen.

- voimaeläin

Merellä

Meren kohinaa ja lokkien laulua. Tytär hyppää purjeveneeseen. Sen kannella istuu isä, joka katselee merelle.

Tytär:

Isä ohjaa venettä. Tuolla se tutkii karttaa suurennuslasilla. Sille tää purjehdusreissu on pyhä asia. Isä se aina haluaa järjestää jotain yhteistä ohjelmaa koko perheelle.  Nyt lähdetään paatilla kalastamaan, nyt valokuvataan paras uimahyppy ja nyt kaikki kannelle, satama lähestyy! Isälle on tärkeetä, että lauma pysyy  kasassa. Jopa silloinkin kun me kaikki muut vastustetaan purjehtimista.

Mä kyllä tykkään olla täällä. Sen takia, että tää merkitsee isälle niin paljon. Isä ei normaalisti tartte seuraa sen ympärille. Kyllä isä pitää ihmisistä, mutta se haluaa mieluummin olla itsekseen. Isä on pohjimmiltaan yksinäinen ihminen. Iltaisin se aina istuskelee kannella, polttaa sikaria ja katselee auringonlaskua. Isä ei ikinä kerro mitä se oikeesti ajattelee.

Ehkä siks mä oon täällä veneellä. Että mä näkisin ees sen hetken kun isä katsoo merelle ja tajuaa jotain tärkeetä elämästä. Isä on hetken aikaa innostunut, puhelias ja hoilaa kovaan ääneen: ”Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa”. Sitten se saapuu kädet levällään mun luo, rutistaa ja kertoo, kuinka tärkee mä oon sille.

Tytär katsoo isää.

Tytär:

Sä oot se ihminen, joka opetti mua rakastamaan tätä maailmaa. Vaikka mä törmään jatkuvasti sen kauheuteen ja epävarmuuteen niin mulla on aina se joku lämpö, johon mä voin turvautua. Sun rauhallinen ääni, joka sanoo, että kaikki järjestyy. Se tunne kun sai aina tulla saunan jälkeen pyyhkeeseen käärittynä sun syliin, joka oli myöskin märkä ja haisi olueelle. Laitettiin pari nakkimakkaraa tikun päähän ja grillattiin niitä yhdessä. Sä tiesit aina, koska ne oli valmiita.

Lapsena tuntu niin hyvältä ja turvalliselta, mutta kerroitko sä mulle koko totuuden? Yrititkö sä suojella mua maailman pimeltä puolelta?  Yhtenä iltana mä havahduin siihen, että sä tuut joskus kuolemaan. Sä vastasit siihen: ”Isä tulee aina kulkemaan sun mukana.” Niin mä sain nukahtaa rauhallisin mielin siitä, että mikään ei ikinä ole lopullista. Mutta jotkut asiat on lopullisia. Ihmiset kärsii, sairastuu ja kuolee. Meillä kotona ei koskaan itketty, koska niitä pahoja asioita ei ollut olemassa. Piti aina olla reipas ja luottaa siihen, että maailma on hyvä paikka.

Entä jos kaikki mitä mulle on opetettu elämästä perustuu valheelle? Että mä olen sinisilmäinen ja se ”oikea maailma” odottaa tuolla jossain ja jonain päivänä murskaa mut? Mitä jos sä et pohjimmiltaan usko hyvään itekkään?

Isä: 

Kulta..

Tytär:

Älä isä yritä selittää. Me oltiin kerran menty perheen kanssa jouluksi Jyväskylään. Siellä me käytiin hautausmaalla, jossa on meiän sukuhauta. Sä olit ollu tosi tarmokas ja ilonen koko joulun. Mutta sitten ku me päästiin sen haudan luo, sä hiljennyit. Siinä haudassa lepäs sun oma isäs. Sä näytit niin pieneltä ja avuttomalta että mä en tunnistanut sua. Sun hengitys höyrysi ja sä puhuit hiljaa sille haudalle: ”Hyvää joulua.” Mä olisin halunnut ottaa sua kädestä ja sanoa sulle, että ei hätää. Mutta se oli sun omaa surua. Sillon mä mietin, kuinka vähän mä sua lopulta tunnen.

Isä: 

Sä kasvat aikuiseksi.

Tytär:

Niin. (tauko) Mua pelottaa. Mä niin tykkään istua tällä kannella. Sä ohjaat tätä venettä oikeeseen suuntaan. Mitä sitten tapahtuu kun mä ite joudun astumaan ruoriin. Eksynkö mä? Ajanko mä karille? Hukunko mä?

Isä: 

Kyllä sä pärjäät.

Tytär: 

Mähän sain kerran ohjata tätä purjevenettä yksin. Oli tähtitaivas ja mä kuuntelin musiikkia. Sä olit mennyt nukkumaan ja mä kääntelin sitä rattia pilkkopimeässä. Sillon tuntu turvalliselta. Sä et ollut siinä vieressä, mutta mä tiesin, että sä nukut rauhallisesti kajuutassa. Se riittää mulle. 

- voimaeläin

Lapsuusmuisto

Pitkäjärven ranta. MARJA, perheen äiti istuu lapsiensa JULLEN ja SEBASTIANIN kanssa ison viltin päällä. He syövät eväitään. Vähän matkan päässä heistä on lastenvaunu, jossa makaa VAUVA.

MARJA:
Eikös Jullelle tullut juustosämpylä? Kas noin!

JULLE:
Jee!

SEBASTIAN:
Onks kinkkua?

MARJA:
Sebastianille kinkkua. Mitä sanotaan?

JULLE & SEBASTIAN
Kiiitoos!

MARJA:
Hienoa, pojat! Äiti on ylpeä.

JULLE:
Missä vauva on?

MARJA:
Tuolla rattaissa.

SEBASTIAN:
Mitä se tekee?

MARJA:
Nukkuu.

JULLE:
Hengittääkö se?

MARJA:
Mitä sä tollasia kysyt? Totta kai se hengittää!

JULLE:
Ei siltä näytä.

MARJA:
Haluaako joku mehua?

Julle nousee ylös ja menee kurkistamaan lastenkärryihin. Sitten hän palaa takaisin viltille.

SEBASTIAN:
No?

JULLE:
Elossa on.

Marja, Julle ja Sebastian jatkavat syömistä. Lastenvaunut alkavat heilumaan ja pian vauva nostaa sieltä päänsä esiin.

SEBASTIAN:
Äiti, äiti! Vauva heräsi.

ÄITI:
Anna sen olla rauhassa.

VAUVA:
Missä kaikki on?

Marja, Julle ja Sebastian eivät vastaa. Vauva kiipeää ulos rattaista ja tömähtää hiekalle.

VAUVA:
Saanks mäkin sämpylän?

MARJA:
Niitä oli vaan kolme.

VAUVA:
Voi räkä.

JULLE:
Sä saat mun jos haluut.

MARJA:
Vauva syö sitten kun päästään kotiin.

VAUVA:
Saaks mennä uimaan?

MARJA:
Saa.

SEBASTIAN:
Miksei me saada?

MARJA:
Vauva on teitä vanhempi.

JULLE:
Ei ees oo?!

Vauva kirmaa veden rantaan. Hän hyppää veteen ja ui hurjaa vauhtia krooliuintia.

VAUVA:
Kato äiti! Mä en koske pohjaa!

MARJA:
Julle ja Sebu. Pistäkää vaatteet päälle.

VAUVA:
Äitii!

MARJA:
Lähetään kotiin.

VAUVA:
Äiti!!

SEBASTIAN:
Entä vauva?

MARJA:
Vauva tulee bussilla.

Marja, Julle ja Sebastian alkavat pakkaamaan tavaroitaan. Julle ja Sebastian vilkuilevat veteen, mutta Marja tarttuu heitä kädestä ja vetää heidät mukaansa. Vauva nousee vedestä ja juoksee heidän peräänsä.

VAUVA:
En mä osaa yksin kotiin!

MARJA:
Kyllä sä osaat.

VAUVA:
Mutta mähän oon vasta vauva!

Julle tarttuu Marjan helmasta kiinni.

JULLE:
Ei jätetä vauvaa tänne!

SEBASTIAN:
Sille tulee kylmä!

Marja katsoo Jullea ja Sebastiania.

MARJA:
Tuleeko teille parempi mieli jos vauva tulee mukaan?

JULLE & SEBASTIAN:
Tulee!

Marja miettii hetken.

MARJA:
Vauva.

VAUVA:
Niin?

MARJA:
Hae rattaat.

Marja, Julle ja Sebastian lähtevät kävelemään kohti tien päässä olevaa autoa. Vauva katsoo hetken heitä. Sitten hän kävelee lastenrattaille ja lähtee työntämään niitä perheensä perässä.

- voimaeläin